1 / 54

Yhteiskuntafilosofia I

Aikataulu. Luennot 6.9. - 22.11.Ei luentoa 1.11. !!!Tentit29.11.13.12.R

durin
Download Presentation

Yhteiskuntafilosofia I

An Image/Link below is provided (as is) to download presentation Download Policy: Content on the Website is provided to you AS IS for your information and personal use and may not be sold / licensed / shared on other websites without getting consent from its author. Content is provided to you AS IS for your information and personal use only. Download presentation by click this link. While downloading, if for some reason you are not able to download a presentation, the publisher may have deleted the file from their server. During download, if you can't get a presentation, the file might be deleted by the publisher.

E N D

Presentation Transcript


    1. Yhteiskuntafilosofia I VTL Kaija Rossi Filosofian laitos Turun yliopisto kainro@utu.fi vastaanotto ke 14-15

    2. Aikataulu Luennot 6.9. - 22.11. Ei luentoa 1.11. !!! Tentit 29.11. 13.12. Rästitenttipäivänä Kirjatenttinä luentojen sijaan: Knowles. Political Philosophy

    3. Mitä on yhteiskuntafilosofia? Yhteiskuntafilosofia tutkii perimmäisiä kysymyksiä valtiosta auktoriteetista poliittisesta toiminnasta omaisuudesta laista ja sen valvonnasta Mitä yllämainitut ovat? Miksi niitä tarvitaan? Millaisina ne ovat oikeudenmukaisia? Millainen on hyvä yhteiskunta? Valtio: Mikä oikeuttaa valtion olemassaolon? Auktroriteetti: Miksi hallitsijaa tulee totella? Poliittinen toiminta: Mihin asioihin tavallisen kansalaisen tulee ottaa kantaa? Omaisuudesta: Onko verotus oikeutettua? Laista ja sen valvonnasta: Saako lakia rikkoa, jos se pelastaa ihmishenkiä? Valtio: Mikä oikeuttaa valtion olemassaolon? Auktroriteetti: Miksi hallitsijaa tulee totella? Poliittinen toiminta: Mihin asioihin tavallisen kansalaisen tulee ottaa kantaa? Omaisuudesta: Onko verotus oikeutettua? Laista ja sen valvonnasta: Saako lakia rikkoa, jos se pelastaa ihmishenkiä?

    4. Etiikan ja yhteiskuntafilosofian suhteesta Molemmat ovat evaluatiivisia ja normatiivisia diskursseja evaluatiivisuus = arvioi asiaintiloja normatiivisuus = pyrkii ohjaamaan valintoja Etsivät periaatteita hyvälle elämälle. Sidoksissa toisiinsa: ilman eettistä arviointia ei voida määritellä oikeudenmukaisuutta; emme voi tietää, mikä on oikeudenmukaista ilman käsitystä siitä, mikä on moraalisesti oikein ja hyvää. hyvä yhteiskunta on yksi hyvän elämän mahdollistaja.

    5. Etiikan ja yhteiskuntafilosofian suhteesta Kuten etiikassa, yhteiskuntafilosofiassa on ainakin kaksi mahdollista lähtökohtaa: Etiikka: Konsekventalismi (esim. utilitarismi) Foundationalismi (deontologinen etiikka, hyve-etiikka) Yhteiskuntafilosofia: Yksilölähtöisyys (esim. liberalismi) Yhteisölähtöisyys (esim. kommunitarismi, hegeliläis-marxilaisuus) Nämä jaot eivät ole ainoita tai välttämättä toisiaan poissulkevia.

    6. Liberalismin perusta Liberalistisia ajattelijoita yhdistäviä näkemyksiä: Lähtökohtana yksilö, yhteisö muodostuu yksilöistä Oikeudenmukaisuuden periaatteet saadaan järjen avulla, ottamalla etäisyyttä todelliseen maailmaan Jokainen yksilö on oman hyväkäsityksensä lähde Vapaus on toisten yksilöiden tai hallinnon rajoittavasta vallasta vapaana olemista (mekanistinen valtakäsitys)

    7. Hegeliläis-marxilaisuuden perusta Hegeliläis-marxilaisia ajattelijoita yhdistäviä tekijöitä: Lähtökohtana yhteisö, yksilö sen erottamaton osa Oikeudenmukaisuuden periaatteet muotoutuvat osana sosiaalista todellisuutta Yhteisö muovaa ja muokkaa sen jäsenten hyväkäsityksen Vapaus on yhteisen hyvän mukainen toiminta

    8. Utilitarismi The creed which accepts as the foundation of morals, Utility, or the Greatest Happiness Principle, holds that actions are right in proportion as they tend to promote happiness, wrong as they tend to produce the reverse of happiness. By happiness is intended pleasure, and the absence of pain; by unhappiness, pain, and the privation of pleasure. John Stuart Mill. Utilitarianism (1863)

    9. Utilitarismi Eettinen ja yhteiskuntaa koskeva teoria Perusajatuksena: Toiminnan oikeellisuutta tulee arvottaa sen seurausten kautta. (konsekventalismi) Utiliteetin periaate (engl. Principle of Utility): Oikeat teot maksimoivat hyvinvoinnin. Yhteiskunta ja sen hallinto tulee järjestää tämän periaatteen mukaisesti. Kannattajia: Jeremy Bentham, John Stuart Mill, David Hume

    10. Utilitarismi Utilitarismi muotoutuu a) formaalista ja b) arvoteoriasta. Formaalisti utilitarismi on konsekventalistinen teoria. Tekoja arvotetaan seurausten perusteella, ei aikomusten tai tekijän ominaisuuksien perusteella. 1) teko-, 2) sääntö- ja 3) hyveutilitarismi Arvoteoreettinen osuus määrittää, minkä hyvän/hyödykkeen maksimointiin teoilla pyritään eli mitä asiaa pidetään utiliteettina. Millaisia seurauksia (mikä on hyvä) teoilla halutaan. FORMAALI UTILITARISMI: Erilaiset utilitarismin muodot: Tekoutilitarismi: Tekojen oikeellisuutta arvioidaan vertaamalla niitä vaihtoehtoisiin tekoihin. Oikea teko on se vaihtoehdoista, joka tuottaa eniten utiliteettia- Sääntöutilitarismi: Tekojen oikeellisuutta arvioidaan moraalisääntöjen mukaan. Oikea teko on se vaihtoehdoista, joka perustuu moraalisääntöön, jolla on suurin utiliteetti. Hyveutilitarismi: Tekojen oikeellisuutta arvioidaan epäsuorasti arvioimalla teon tekijän motiiveja ja luonteenpiirteitä. Oikea teko on sellainen, jonka tekemisen motiivina on ollut utiliteetin maksimoiva motiivi/luonteenpiirre. ERI UTILITARISMIN MUODOT ARVOTTAVAT TEKOJEN MORAALISTA OIKEUTTA ERI LAILLA. Esimerkki: Maija varastaa Pekan pellolta perunoita, jotta voi köyhänä yksinhuoltajana ruokkia lapsensa. Pekka ei huomaa mitään, sillä hänellä on runsaasti perunoita. Maija saa töitä, eikä koskaan enää varasta. Sääntöutilitarismin mukaan Maija teki väärin, tekoutilitaristin mukaan Maija ei tehnyt väärin. Esimerkki 2: Liisa antaa rahaa keräykseen, jonka tuotto käytetään terroristien toiminnan rahoittamiseen. Liisa uskoi, että raha menee apua kaipaaville perheille, ja tulee auttaneeksi terroristeja. Liisan omaksuma tapa auttaa hädässä olevia saa hänet osallistumaan keräykseen. Motiiveja ja luonteenpiirteitä korostava utilitaristi pitää tekoa oikeana. Tekoutilitaristi taas tuomitsee Liisan teon. - Utilitaristi saattaa seurata yhtä tai useampaa utilitarismin muotoa!! MITEN TÄHÄN TULISI SUHTAUTUA? MAHDOLLISTEN RISTIRIITOJEN MERKITYS? Utilitaristin vastaus: Moraalinen toimija ei voi aina laskea yksittäistä tekojen utiliteettia. Siksi säännöt voivat toimia oikoteinä oikeaan toimintaan. Myös luonteen kehittämisellä on merkityksensä, sillä oikeanlaiset luonteenpiirteet ohjaavat hyvää laskutoimitusten ollessa mahdottomia. MUTTA MITEN PÄÄTÄMME, MIKÄ TEKO ON OIKEA, JOS UTILITARISMIN MUKAAN VASTAUS ON RISTIRIITAINEN? Milloin meidän tulee seurata mitäkin utilitarismin muotoa? FORMAALI UTILITARISMI: Erilaiset utilitarismin muodot: Tekoutilitarismi: Tekojen oikeellisuutta arvioidaan vertaamalla niitä vaihtoehtoisiin tekoihin. Oikea teko on se vaihtoehdoista, joka tuottaa eniten utiliteettia- Sääntöutilitarismi: Tekojen oikeellisuutta arvioidaan moraalisääntöjen mukaan. Oikea teko on se vaihtoehdoista, joka perustuu moraalisääntöön, jolla on suurin utiliteetti. Hyveutilitarismi: Tekojen oikeellisuutta arvioidaan epäsuorasti arvioimalla teon tekijän motiiveja ja luonteenpiirteitä. Oikea teko on sellainen, jonka tekemisen motiivina on ollut utiliteetin maksimoiva motiivi/luonteenpiirre. ERI UTILITARISMIN MUODOT ARVOTTAVAT TEKOJEN MORAALISTA OIKEUTTA ERI LAILLA. Esimerkki: Maija varastaa Pekan pellolta perunoita, jotta voi köyhänä yksinhuoltajana ruokkia lapsensa. Pekka ei huomaa mitään, sillä hänellä on runsaasti perunoita. Maija saa töitä, eikä koskaan enää varasta. Sääntöutilitarismin mukaan Maija teki väärin, tekoutilitaristin mukaan Maija ei tehnyt väärin. Esimerkki 2: Liisa antaa rahaa keräykseen, jonka tuotto käytetään terroristien toiminnan rahoittamiseen. Liisa uskoi, että raha menee apua kaipaaville perheille, ja tulee auttaneeksi terroristeja. Liisan omaksuma tapa auttaa hädässä olevia saa hänet osallistumaan keräykseen. Motiiveja ja luonteenpiirteitä korostava utilitaristi pitää tekoa oikeana. Tekoutilitaristi taas tuomitsee Liisan teon. - Utilitaristi saattaa seurata yhtä tai useampaa utilitarismin muotoa!! MITEN TÄHÄN TULISI SUHTAUTUA? MAHDOLLISTEN RISTIRIITOJEN MERKITYS? Utilitaristin vastaus: Moraalinen toimija ei voi aina laskea yksittäistä tekojen utiliteettia. Siksi säännöt voivat toimia oikoteinä oikeaan toimintaan. Myös luonteen kehittämisellä on merkityksensä, sillä oikeanlaiset luonteenpiirteet ohjaavat hyvää laskutoimitusten ollessa mahdottomia. MUTTA MITEN PÄÄTÄMME, MIKÄ TEKO ON OIKEA, JOS UTILITARISMIN MUKAAN VASTAUS ON RISTIRIITAINEN? Milloin meidän tulee seurata mitäkin utilitarismin muotoa?

    11. Sääntöutilitarismi Sääntöjen määritteleminen sääntöutilitarismissa: 1) Ideaalisäännöt = Säännöt, joiden mukaan toimiminen tuottaa eniten hyvää, jos niitä yleisesti seurattaisiin. 2) Suuntaa antavat säännöt = Säännöt, jotka helpottavat toimintaa, mutta joita ei tule seurata orjallisesti. Esim. ”Älä valehtele.” 3) Instituutioita ohjailevat säännöt = Säännöt toimivat ja oikeutetaan keinoina toimivan yhteiskunnan saavuttamiseksi, oikeuttavat instituution. IDEAALISÄÄNNÖT Ongelma 1: Jos toiset toimijat eivät seuraa ideaalisääntöä, voi toimijan toiminta olla täysin irrationaalista ja olla tuottamatta maksimaalista hyvää. Autoesimerkki 1: Auto juuttuu mäkeen, viisi matkustajaa. Neljä ei työnnä, yksi työntää ideaalisäännön mukaan. Auto ei liiku, työ turhaa, mutta tulisi silti tehdä, jotta toimisi moraalisesti oikein. -> Säännön seuraaminen ei johda utiliteetin maksimointiin. Ongelma 2: Jos kaikki toimijat toimivat ideaalisäännön mukaan, tulee helposti ”ylitoimintaa”, joka ei enää lisää hyvää. Autoesimerkki 2: Kaikki viisi työntävät, vaikka vain neljä tarvitaan. Yksi tekee moraalisesti väärin, jos jättää työntämättä. Kuitenkin utiliteetti maksimoituu ilman hänen toimintaansakin. SUUNTAA ANTAVAT SÄÄNNÖT: Ongelma: Ei aito sääntöutilitarismin muoto, vaan palautuu tekoutilitarismiksi. INSTITUUTIOITA OHJAILEVAT SÄÄNNÖT: Usein lainmuotoisia, mutta myös lakiin kirjaamattomia Esimerkiksi omaisuutta, perhettä, koulutusta, jne. koskevat säännöt. Päämääränä on instituution oikeuttaminen säännön sijaan. Instituutioiden tuottama utiliteetti arvioidaan ja säännöt luodaan ylläpitämään korkeimman utiliteetin omaavaa instituutiota. Sääntöjen rikkominen utiliteetin maksimoimiseksi ei ole sallittua, jos instituutio on hyväksytty.IDEAALISÄÄNNÖT Ongelma 1: Jos toiset toimijat eivät seuraa ideaalisääntöä, voi toimijan toiminta olla täysin irrationaalista ja olla tuottamatta maksimaalista hyvää. Autoesimerkki 1: Auto juuttuu mäkeen, viisi matkustajaa. Neljä ei työnnä, yksi työntää ideaalisäännön mukaan. Auto ei liiku, työ turhaa, mutta tulisi silti tehdä, jotta toimisi moraalisesti oikein. -> Säännön seuraaminen ei johda utiliteetin maksimointiin. Ongelma 2: Jos kaikki toimijat toimivat ideaalisäännön mukaan, tulee helposti ”ylitoimintaa”, joka ei enää lisää hyvää. Autoesimerkki 2: Kaikki viisi työntävät, vaikka vain neljä tarvitaan. Yksi tekee moraalisesti väärin, jos jättää työntämättä. Kuitenkin utiliteetti maksimoituu ilman hänen toimintaansakin. SUUNTAA ANTAVAT SÄÄNNÖT: Ongelma: Ei aito sääntöutilitarismin muoto, vaan palautuu tekoutilitarismiksi. INSTITUUTIOITA OHJAILEVAT SÄÄNNÖT: Usein lainmuotoisia, mutta myös lakiin kirjaamattomia Esimerkiksi omaisuutta, perhettä, koulutusta, jne. koskevat säännöt. Päämääränä on instituution oikeuttaminen säännön sijaan. Instituutioiden tuottama utiliteetti arvioidaan ja säännöt luodaan ylläpitämään korkeimman utiliteetin omaavaa instituutiota. Sääntöjen rikkominen utiliteetin maksimoimiseksi ei ole sallittua, jos instituutio on hyväksytty.

    12. Utiliteetin maksimointi Kaksi näkemystä maksimoinnista: kokonaisutiliteetti keskiarvoutiliteetti Eivät välttämättä ristiriitaisia: Käytäntö tuottaa 100 U Käytäntö tuottaa 50 U Kokonaisutiliteetti A. > B. Käytäntö tuottaa 100 U ja koskee 50 henkilöä Käytäntö tuottaa 50 U ja koskee 50 henkilöä Keskiarvoutiliteetti A. > B. Ongelma: Tilanteet, joissa henkilöiden määrä ei ole vakio suhteessa tuotettuun utiliteettiin. Käytäntö tuottaa 100 U ja koskee 50 henkilöä Käytäntö tuottaa 100 U ja koskee 100 henkilöä Kokonaisutiliteetti A. = B. Keskiarvoutiliteetti A. > B. Kumpaa utiliteetin arviointikriteeriä tulisi käyttää arvioimaan käytännön hyväksyttävyyttä? Ongelma: Tilanteet, joissa henkilöiden määrä ei ole vakio suhteessa tuotettuun utiliteettiin. Käytäntö tuottaa 100 U ja koskee 50 henkilöä Käytäntö tuottaa 100 U ja koskee 100 henkilöä Kokonaisutiliteetti A. = B. Keskiarvoutiliteetti A. > B. Kumpaa utiliteetin arviointikriteeriä tulisi käyttää arvioimaan käytännön hyväksyttävyyttä?

    13. Utiliteetin maksimoinnin ongelmia Mitä oikein tarkoittaa se, että utiliteetti maksimoidaan? Voidaanko hyviä (tai pahoja) teon seurauksia yleensäkään mitata tai laskea? Voidaanko yksi tekijä asettaa vastuuseen kaikista hänen tekonsa seurauksista? Miten erilaisten seurausten arvo lasketaan? Esim. Käytäntö vähentää vapautta, mutta parantaa terveyttä. Miten laskea utiliteetti? Intersubjektiivisuuden ongelma: Miten ihmistenvälinen yhtenäinen laskutapa voidaan saada aikaan?

    14. Mitä on utiliteetti? Mitä utiliteetti voi olla? Klassinen utilitarismi: Onnellisuus (Bentham, Mill) Mill: Onnellisuus on inhimillinen tavoiteltava hyvä, koska kaikki tahtovat sitä. Se on ainoa hyvä, koska muut mahdolliset hyvät ovat joko keino saavuttaa onnellisuutta tai onnellisuuden osia. Benthamin egoismi (hedonismi) vs. Millin hyveellisyys (hyve osa onnellisuutta). Preferenssiutilitarismi: Halujen tyydyttäminen Ihmisten toiminta paljastaa heidän halunsa. Tekojen hyvyyttä tulisi arvioida sen mukaan, miten hyvin ne tyydyttävät ihmisten haluja. HEDONISMI: Ongelmana onnellisuuden käsittäminen liian laajana. Arkikielen vastaisuus: Kaikki hyvä on onnellisuutta. Nautinto ja kivun puuttuminen kenties parempi. O: VS! Freud esimerkki. PREFERENSSIUTILITARISMI Tärkeä utilitarismin muoto erityisesti yhteiskunnallisten käytäntöjen ja toimintatapojen muotoilemisessa. (cost-benefit -analysis) Hyvinvointiekonomisen näkemyksen ongelmia: Halun tyydytys ei ole välttämättä hyvä asia, jos halu perustuu väärään tietoon tai arvioon. (Esim. sairas lapsi) Halun tulisikin olla informoitu eli tietoon perustuva halu. O: Kuinka paljon tietoa riittää? Halu voi olla tuomittava sinällään. (Esim. sadisti) Halun tuleekin olla informoitu ja hyväksyttävä. O: Utilitaristin tulee antaa periaate, jolla selitetään, miten toisen kiduttamisen halu ei voi olla hyväksyttävä. HEDONISMI: Ongelmana onnellisuuden käsittäminen liian laajana. Arkikielen vastaisuus: Kaikki hyvä on onnellisuutta. Nautinto ja kivun puuttuminen kenties parempi. O: VS! Freud esimerkki. PREFERENSSIUTILITARISMI Tärkeä utilitarismin muoto erityisesti yhteiskunnallisten käytäntöjen ja toimintatapojen muotoilemisessa. (cost-benefit -analysis) Hyvinvointiekonomisen näkemyksen ongelmia: Halun tyydytys ei ole välttämättä hyvä asia, jos halu perustuu väärään tietoon tai arvioon. (Esim. sairas lapsi) Halun tulisikin olla informoitu eli tietoon perustuva halu. O: Kuinka paljon tietoa riittää? Halu voi olla tuomittava sinällään. (Esim. sadisti) Halun tuleekin olla informoitu ja hyväksyttävä. O: Utilitaristin tulee antaa periaate, jolla selitetään, miten toisen kiduttamisen halu ei voi olla hyväksyttävä.

    15. Utilitarismin arvoteoreettisia ongelmia Kaikki inhimillinen hyvä ei palaudu halujen tyydyttämiseen/onnellisuuteen. Ihmisten arvostamien asioiden kokoaminen onnellisuuden nimikkeen alle on turhaa, ellei teoria pysty järjestämään näitä paremmuusjärjestykseen. Joku teko voi olla oikeudenmukaisin. Joku voi edistää autonomiaa Miten erilaiset utiliteetin muodot voidaan erikseen arvioida ja päätyä tulokseen, joka on paras?

    16. Utilitarismin ongelmat Formaaleja ongelmia: Miten utiliteetti tulee määritellä? itseisarvo vs. instrumentaalinen arvo (Millin onnellisuuskäsite) Miten utiliteetti mitataan ja lasketaan? henkilön sisäinen vs. henkilöiden välinen (voidaanko henkilöiden välisiä mittauksia tehdä?) numeerinen (osat, U) vs. ordinaalinen (järjestys) keskiarvo- tai kokonaismaksimointi Teko- vai sääntöutilitarismi? arvioidaanko yksittäisten tekojen hyvyyttä vai sääntöjen mukaista toimintaa?

    17. Utilitarismin ongelmat II Moraaliset implikaatiot: Monet ratkaisut ”epäintuitiivisia”, ts. vastoin monien ihmisten harkittuja moraalisia näkemyksiä. V: Intuitio väärässä tai utilitarismin muoto liian yksinkertainen. Utiliteetin maksimointi ei huomioi distribuutiota. Ei huomioi yksilöiden oikeuksia. (esim. orjuus) V: Todellisessa maailmassa löytyy aina moraalisesti parempi järjestelmä, joka oikeasti maksimoi utiliteetin. V: Marginaalisen utiliteetin väheneminen (ns. ”rajahyöty”). Toimijaneutralius. Yleisesti ajatellaan, että ihmisillä on suurempi moraalinen vastuu omista teoistaan ja läheisistään. Utilitaristi voi puolustaa esim. tappamista, jos sillä estetään suuren joukon kuoleminen. Liian vaativa. Vaatii usein ns. supererogatoristen (ylittää moraalisen velvollisuuden vaatimuksen) tekojen tekemistä. Epäintuitiivisuus: esim. aikeella ei ole merkitystä teon moraalisuuden kannalta. Distribuutio: utiliteetin maksimointi kokonais- tai keskiarvoutiliteetin avulla voi antaa moraalisesti hyväksyttäväksi teoksi sellaisen, jossa suuri joukko jää kokonaan ilman utiliteettia. Yksilön oikeudet voivat jäädä täysin huomiotta. Toimijaneutralius ei huomio ihmisten suhteita toisiin ihmisiin. Tarkastelee moraalisia toimijoita atomistisesti, irrallisina toisistaan. Vaatii likaa, koska teon tulos on ainoa merkittävä arvioinnin kriteeri. Oikea teko maksimoi onnellisuuden siis velvollisuus on toimia vaikka omaa henkeään uhaten, jos teon seuraus on hyvä.Epäintuitiivisuus: esim. aikeella ei ole merkitystä teon moraalisuuden kannalta. Distribuutio: utiliteetin maksimointi kokonais- tai keskiarvoutiliteetin avulla voi antaa moraalisesti hyväksyttäväksi teoksi sellaisen, jossa suuri joukko jää kokonaan ilman utiliteettia. Yksilön oikeudet voivat jäädä täysin huomiotta. Toimijaneutralius ei huomio ihmisten suhteita toisiin ihmisiin. Tarkastelee moraalisia toimijoita atomistisesti, irrallisina toisistaan. Vaatii likaa, koska teon tulos on ainoa merkittävä arvioinnin kriteeri. Oikea teko maksimoi onnellisuuden siis velvollisuus on toimia vaikka omaa henkeään uhaten, jos teon seuraus on hyvä.

    18. Utilitaristinen politiikan teoria Yhteiskunnallisten päätösten pohjana tulee olla onnellisuuden, hyvinvoinnin ja mahdollisimman monen yksilön hyödyn lisääminen. Valtion ja yksilöiden vapautta rajoittavan lainsäädännön olemassaolon oikeuttaa niiden tuottama utiliteetti. Korostaa demokratian arvoa. Suositeltavat käytännöt riippuvat ihmisluontoa ja -käytöstä koskevista uskomuksista ja arvioista. Preferenssiutilitarismi vs. valtion ohjailevuus. Lähtökohtana: ”Politiikka” ei filosofiassa tarkoita puoluepolitiikkaa, vaan yhteiskunnan järjestymisen ja keskinäisen toiminnan tapaa. Utilitarismin suhde vapauteen oikeuksiin distributiiviseen oikeudenmukaisuuteen valtion asemaan Lähtökohtana: ”Politiikka” ei filosofiassa tarkoita puoluepolitiikkaa, vaan yhteiskunnan järjestymisen ja keskinäisen toiminnan tapaa. Utilitarismin suhde vapauteen oikeuksiin distributiiviseen oikeudenmukaisuuteen valtion asemaan

    19. Utilitaristien käsitys vapaudesta Mill: Vapaus on olennaista yksilön hyvinvoinnille. Vapaudella tarkoitetaan vapautta muiden yksilöiden tai instituutioiden rajoittavasta vallasta (mekanistinen vapauskäsitys). Mill on esittänyt useita argumentteja vapauden puolesta. sananvapausargumentit individualismiargumentti vahingon periaate

    20. Sananvapaus ja utilitarismi Millin argumentit sananvapauden puolesta: I.  Tosien mielipiteiden vaientaminen (argumentti erehtyväisyydestä) II . Totuuden utiliteetin argumentti III . Kuolleiden uskomusten argumentti eli hyväksytyistä mielipiteistä keskustelemattomuus. IV . Totuuden osittaisuuden argumentti V.  Loukkaavan puheen argumentti ARGUMENTTI EREHTYVÄISYYDESTÄ. Historia todistaa meidän olevan erehtyväisiä. Oman mielipiteen ainoana totena pitäminen olettaa, että olemme erehtymättömiä. O: Meidän tarvitsee uskoa joidenkin mielipiteidemme olevan tosia, jotta voisimme toimia! On eri asia uskoa mielipide todeksi, kun sitä on arvioitu ja tutkittu, kuin väittää se todeksi ja kieltää sen arviointi. Mielipiteiden tulee olla oikeutettuja eli perusteltuja. Tämä vaatii keskustelua. O: Joskus on hyödyllistä uskoa jokin uskomus sen totuusarvon pohtimisen sijaan! esim. sairaana. Joskus epätosi uskomus voi vaikuttaa hyödylliseltä ja tosi uskomus haitalliselta. Näin oletettaessa täytyy edellinen väite olettaa todeksi, ja sitä tulee tarkastella kriittisesti. Josta pääsemme seuraavaan argumenttiin... II. TOTUUDEN UTILITEETTI Joskus väitetään, että epätosi uskomus on hyödyllinen ja tosi uskomus haitallinen. Jos oletetaan tämän väitteen totuus, keskustelun vaatimus seuraa eli siitä pitää keskustella ja se pitää voida perustella. Kun asiasta keskustellaan, ihmiset tulevat tietoisiksi uskomuksen totuusarvosta, ja uskomuksen hyödyllisyys loppuu. O: Entä jos totuuden tietäminen johtaa kärsimykseen (esim. kuolemansairas ihminen)? Tiedon epääminen on oikeutettua vain jos voidaan perustella sen aiheuttama hyöty muille paitsi tiedosta kärsivälle itselleen. O: Ihminen voi paremmin, jos hän uskoo, että hänen tarpeensa ovat tyydytettyjä. Niiden ei tosiasiassa tarvitse edes olla! Olettaa, että ihmisluonto on sellainen, ettei se selviä kaikista totuuksista, vaan että sille on tärkeämpää uskoa, että tarpeet ovat tyydytettyjä. Tämän väitteen itsessään tulisi olla tarkastelun kohteena. III. KUOLLEIDEN USKOMUSTEN ARGUMENTTI Jos henkilö ei ole oikeutettu keskustelemaan hyväksymistään mielipiteistä, ei hän voi tietää niiden perusteita. Moraaliset ja poliittiset mielipiteet eroavat esim. matemaattisista totuuksista siten, ettei niistä ole yksipuolista varmuutta. Vaihtoehtoinen teoria on aina mahdollinen. Erityisesti etiikassa ihmisten tulee tietää, miksi jokin on oikein eikä vain toimia oikein. O: Kaikki eivät pysty monimutkaiseen ajatteluun, ja heille tulisikin opettaa mielipiteiden perustat ja luottamus auktoriteetteihin. Silti ilmaisunvapauden tulee koskea ainakin niitä, jotka vaikuttavat muihin ja ovat auktoriteettiasemassa (esim. filosofit ja teologit!). Historiallinen argumentti: Jos mielipiteen perustasta ei puhuta, perusta unohtuu ja jopa mielipiteen merkitys katoaa. (Sokraattisen keskustelun tärkeys!) IV. TOTUUDEN OSITTAISUUDEN ARGUMENTTI Yleisesti hyväksytyt mielipiteet sisältävät yleensä pienen tai suuremman osan totuutta, ts. ne ovat vain osittaisia totuuksia. Yksipuolisen ajattelun heikkoutta vastaan myös toisenlainen yksipuolisuus tulee olla sallittua, jotta muut totuuden osaset tulisivat ilmaistuiksi ja kokonaisvaltainen totuus selviäisi. V. LOUKKAAVAN PUHEEN ARGUMENTTI. Loukkaava puhe ei ole tarkoituksenmukaista yleistä näkökantaa vastustavien taholta,sillä heidän päätehtävänsä on taivuttelu. Se saattaa tehdä vahinkoa tullessaan yleisen mielipiteen kannattajilta. Sitä ei kuitenkaan tule säädellä laein, vaan poliittisen keskustelun moraalin kautta, jotta eriäviä mielipiteitä ei tukahdutettaisi ja totuuden utiliteettia uhattaisi..ARGUMENTTI EREHTYVÄISYYDESTÄ. Historia todistaa meidän olevan erehtyväisiä. Oman mielipiteen ainoana totena pitäminen olettaa, että olemme erehtymättömiä. O: Meidän tarvitsee uskoa joidenkin mielipiteidemme olevan tosia, jotta voisimme toimia! On eri asia uskoa mielipide todeksi, kun sitä on arvioitu ja tutkittu, kuin väittää se todeksi ja kieltää sen arviointi. Mielipiteiden tulee olla oikeutettuja eli perusteltuja. Tämä vaatii keskustelua. O: Joskus on hyödyllistä uskoa jokin uskomus sen totuusarvon pohtimisen sijaan! esim. sairaana. Joskus epätosi uskomus voi vaikuttaa hyödylliseltä ja tosi uskomus haitalliselta. Näin oletettaessa täytyy edellinen väite olettaa todeksi, ja sitä tulee tarkastella kriittisesti. Josta pääsemme seuraavaan argumenttiin... II. TOTUUDEN UTILITEETTI Joskus väitetään, että epätosi uskomus on hyödyllinen ja tosi uskomus haitallinen. Jos oletetaan tämän väitteen totuus, keskustelun vaatimus seuraa eli siitä pitää keskustella ja se pitää voida perustella. Kun asiasta keskustellaan, ihmiset tulevat tietoisiksi uskomuksen totuusarvosta, ja uskomuksen hyödyllisyys loppuu. O: Entä jos totuuden tietäminen johtaa kärsimykseen (esim. kuolemansairas ihminen)? Tiedon epääminen on oikeutettua vain jos voidaan perustella sen aiheuttama hyöty muille paitsi tiedosta kärsivälle itselleen. O: Ihminen voi paremmin, jos hän uskoo, että hänen tarpeensa ovat tyydytettyjä. Niiden ei tosiasiassa tarvitse edes olla! Olettaa, että ihmisluonto on sellainen, ettei se selviä kaikista totuuksista, vaan että sille on tärkeämpää uskoa, että tarpeet ovat tyydytettyjä. Tämän väitteen itsessään tulisi olla tarkastelun kohteena. III. KUOLLEIDEN USKOMUSTEN ARGUMENTTI Jos henkilö ei ole oikeutettu keskustelemaan hyväksymistään mielipiteistä, ei hän voi tietää niiden perusteita. Moraaliset ja poliittiset mielipiteet eroavat esim. matemaattisista totuuksista siten, ettei niistä ole yksipuolista varmuutta. Vaihtoehtoinen teoria on aina mahdollinen. Erityisesti etiikassa ihmisten tulee tietää, miksi jokin on oikein eikä vain toimia oikein. O: Kaikki eivät pysty monimutkaiseen ajatteluun, ja heille tulisikin opettaa mielipiteiden perustat ja luottamus auktoriteetteihin. Silti ilmaisunvapauden tulee koskea ainakin niitä, jotka vaikuttavat muihin ja ovat auktoriteettiasemassa (esim. filosofit ja teologit!). Historiallinen argumentti: Jos mielipiteen perustasta ei puhuta, perusta unohtuu ja jopa mielipiteen merkitys katoaa. (Sokraattisen keskustelun tärkeys!) IV. TOTUUDEN OSITTAISUUDEN ARGUMENTTI Yleisesti hyväksytyt mielipiteet sisältävät yleensä pienen tai suuremman osan totuutta, ts. ne ovat vain osittaisia totuuksia. Yksipuolisen ajattelun heikkoutta vastaan myös toisenlainen yksipuolisuus tulee olla sallittua, jotta muut totuuden osaset tulisivat ilmaistuiksi ja kokonaisvaltainen totuus selviäisi. V. LOUKKAAVAN PUHEEN ARGUMENTTI. Loukkaava puhe ei ole tarkoituksenmukaista yleistä näkökantaa vastustavien taholta,sillä heidän päätehtävänsä on taivuttelu. Se saattaa tehdä vahinkoa tullessaan yleisen mielipiteen kannattajilta. Sitä ei kuitenkaan tule säädellä laein, vaan poliittisen keskustelun moraalin kautta, jotta eriäviä mielipiteitä ei tukahdutettaisi ja totuuden utiliteettia uhattaisi..

    21. Vapauden itseisarvo Millin argumentti vapauden itseisarvosta (individualismiargumentti): Ihmisen onnellisuus perustuu mahdollisuuteen käyttää inhimillisiä kykyjä (arviointi, pohdinta, havainto, ennustaminen, jne.) Yksilö on itse oman parhaansa paras tuntija. Yksilö tarvitsee ns. vapauden tilan (space of liberty), jossa hän voi tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä. Vapauden tilan rajoittaminen vähentää onnellisuutta. Vapaus päättää itse oman elämänsä kulusta lisää hyvinvointia.

    22. Utilitarismi ja individualismi Individualismin sosiaaliset implikaatiot Millin mukaan. Individualismi on hyödyllinen ideaali myös yhteiskunnan kannalta. ”Nerous” pääsee kehittymään niiden osalta, joilla on siihen kykyjä/synnynnäinen mahdollisuus, ja uusia ja parempia ideoita voi syntyä ja vanhoja hyviä ideoita voidaan ylläpitää. Tämä hyödyttää yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Yhteiskunta kehittyy vain, kun individualismin ideaali vallitsee. Historiassa suuret yhteiskunnat ovat degeneroituneet yksilöllisyyden rajoittamisen seurauksena.

    23. Klassisen utilitarismin ongelmia Millin individualismin ja vapauskäsityksen ongelmia: Todellinen maailma ei ole harmonisten pienten onnellisuuteen pyrkivien yksilöiden palapeli. Yksilöt joutuvat/menevät toistensa onnen tavoittelun tielle, estävät toisiaan, aiheuttavat haittaa toisilleen sekä pahasta tahdosta että omien etujensa ajamisen vuoksi. Vapaudella/individualismilla on haittoja hyötyjen lisäksi. Vapautta/individualismia täytyy jotenkin rajoittaa. SEURAAVA SLIDE: MILL PYRKII VASTAAMAAN NÄIHIN ONGELMIIN TARJOAMALLA KRITEERIT SILLE, MILLOIN VAPAUTTA VOIDAAN RAJOITTA.SEURAAVA SLIDE: MILL PYRKII VASTAAMAAN NÄIHIN ONGELMIIN TARJOAMALLA KRITEERIT SILLE, MILLOIN VAPAUTTA VOIDAAN RAJOITTA.

    24. Utilitarismi ja yksilön oikeudet Keskeisin oikeus on vapaus toimia. Millin ”yksinkertainen” eli vahingon periaate: I.  Ainoa syy, jonka vuoksi yksilö tai yhteiskunta on oikeutettu puuttumaan toisen yksilön toiminnan vapauteen, on itsesuojelu. II . Ainoa tarkoitus, jolla (rajoittavaa) valtaa voidaan käyttää sivistyneen yhteisön jäsentä vastaan, on muiden suojelu.  III.  On olemassa toiminnan alue, jolla yhteiskunnalla irrallaan yksilöstä, on (jos mitään) vain epäsuoria intressejä; alue, joka koostuu kaikista niistä osa-alueista ihmisen elämässä, jotka koskevat vain häntä itseään. (yksityisen alue)

    25. Vapaus- ja vaadeoikeus Yksilöillä on vapausoikeuksia (liberty rights) ja vaadeoikeuksia (claims rights). Oikeus on utilitaristinen vapaus- tai vaadeoikeus, jos se täyttää seuraavan ehdon: Jos yhteiskunta seuraa käytäntöä, jossa rangaistaan vapausoikeuden L tai vaadeoikeuden C rikkomisesta tai estetään niiden käyttö, se tuottaa enemmän utiliteettia kuin sellainen yhteiskunta, jossa seurataan toisenlaista käytäntöä.   Mill uskoo, että on olemassa yksilöitä koskevia vapaus- ja vaadeoikeuksia, joita valtiovallan ei tule rikkoa tai rajoittaa, vaikka valtiovalta uskoisikin, että niiden rikkomisesta seuraisi suurempi kokonaisutiliteetti. MIKSI MILL USKOO, ETTÄ ON RIKKOMATTOMIA VAPAUS- JA VAADEOIKEUKSIA? Käytäntö, jossa niitä ei rikota, tuottaa enemmän utiliteettia kuin vaihtoehtoinen käytäntö, joka sallii niiden rikkomisen. (rikkomattomuuden käytännön itsensä synnyttämä utiliteetti) MIKSI MILL USKOO, ETTÄ ON RIKKOMATTOMIA VAPAUS- JA VAADEOIKEUKSIA? Käytäntö, jossa niitä ei rikota, tuottaa enemmän utiliteettia kuin vaihtoehtoinen käytäntö, joka sallii niiden rikkomisen. (rikkomattomuuden käytännön itsensä synnyttämä utiliteetti)

    26. Utilitarismi ja rangaistukset Rangaistusten oikeuttaminen Toisten yksilöiden oikeuksien rikkominen alentaa yhteiskunnan tuottamaa utiliteettia. Yksilöitä voidaan rangaista niillä ehdoin, että se maksimoi kokonaisutiliteetin. (vs. retributiivinen rangaistuksen oikeuttaminen) Pelotevaikutus = vähemmän utiliteettia alentavia/oikeuksia rikkovia tekoja Rangaistus mahdollistaa parannuksen tekemisen. Ongelmana: Pelotevaikutus voi toimia utiliteettia nostavasti, vaikka syyttömiä rangaistaisiin. Monia tekoja ei tehtäisi, vaikka niiden rangaistukset olisivat vähäisiä.

    27. Utilitarismi ja hyödykkeiden jako Distributiivinen oikeudenmukaisuus Def. Periaatteet, joilla hyödykkeet jaetaan yhteiskunnan jäsenten kesken. Niiden avulla 1) sovitellaan vaadekiistat, ja 2) jaetaan yhteistoiminnalla aikaansaadut hyödyt. Pyrkimys siihen, että jokainen yhteis-kunnan jäsen saa oikeudenmukaisen määrän hyödykkeitä. Utilitarismin erityisongelma: Maksimoinnin tavoittelussa ei huomioida distribuutiota. Esimerkki: Henkilöt A B 1) 50 50 Tulokset 2) 70 30 Molemmissa utiliteetin määrä on sama: Kokonaisutiliteetti 100U, Keskiarvoutiliteetti 50U Utilitaristilla ei ole syytä pitää kumpaakaan lopputulosta parempana. (vs. egalitaristi) 3) 150 0 Utilitaristin mukaan paras tilanne (sekä keskiarvo- että kokonaisutiliteetin osalta)! Monet pitävät tätä utilitaristisen politiikan teorian tuhoisimpana ja ylittämättömänä ongelmana. David Humen (1711-1776) argumentti empiristi, antirationalisti Humen ajattelu Benthamin utilitarismin taustalla. Hume ei pitänyt utiliteettien laskua moraaliseen totuuteen pääsyn edellytyksenä; ei uskonut moraaliprinsiippien rationaalisuuteen (moraalinen sentimentalismi; jotkut asiat miellyttävät, toiset eivät.) .Syy, miksi utilitartistiset moraaliperiaatteet vetoavat meihin, on se, että ne edistävät intressejämme ja muiden intressejä. Humen väite rajallisen vapauden puolesta: Yhteiskunnassa pitää olla säännöt, joiden avulla rajalliset hyödykkeet jaetaan. Ihmisten luontaiseen hyveellisyyteen ei voi luottaa, koska suuremmissa/edistyneissä yhteisöissä anonymiteetin ja monimutkaisten suhteiden vuoksi ohjaileva sosiaalinen paine puuttuu, ja monimutkaisissa yhteisöissä ihmisillä ei ole voimakkaita tunnesiteitä kanssatoimijoihinsa, joten hyväntahtoisuus ei riitä ohjaamaan toimintaa itsekkyyttä vastaan. Tarvitaan keinotekoisia hyveitä eli instituutioita, jotka ohjaavat oikeaan toimintaan silloin, kun ihmisluonto ei riitä. Oikeat instituutiot ovat ne, jotka ovat toiminnassa, koska ne on ajan kuluessa todettu parhaiksi. (konservatiivisuus) Esimerkki: Henkilöt A B 1) 50 50 Tulokset 2) 70 30 Molemmissa utiliteetin määrä on sama: Kokonaisutiliteetti 100U, Keskiarvoutiliteetti 50U Utilitaristilla ei ole syytä pitää kumpaakaan lopputulosta parempana. (vs. egalitaristi) 3) 150 0 Utilitaristin mukaan paras tilanne (sekä keskiarvo- että kokonaisutiliteetin osalta)! Monet pitävät tätä utilitaristisen politiikan teorian tuhoisimpana ja ylittämättömänä ongelmana. David Humen (1711-1776) argumentti empiristi, antirationalisti Humen ajattelu Benthamin utilitarismin taustalla. Hume ei pitänyt utiliteettien laskua moraaliseen totuuteen pääsyn edellytyksenä; ei uskonut moraaliprinsiippien rationaalisuuteen (moraalinen sentimentalismi; jotkut asiat miellyttävät, toiset eivät.) .Syy, miksi utilitartistiset moraaliperiaatteet vetoavat meihin, on se, että ne edistävät intressejämme ja muiden intressejä. Humen väite rajallisen vapauden puolesta: Yhteiskunnassa pitää olla säännöt, joiden avulla rajalliset hyödykkeet jaetaan. Ihmisten luontaiseen hyveellisyyteen ei voi luottaa, koska suuremmissa/edistyneissä yhteisöissä anonymiteetin ja monimutkaisten suhteiden vuoksi ohjaileva sosiaalinen paine puuttuu, ja monimutkaisissa yhteisöissä ihmisillä ei ole voimakkaita tunnesiteitä kanssatoimijoihinsa, joten hyväntahtoisuus ei riitä ohjaamaan toimintaa itsekkyyttä vastaan. Tarvitaan keinotekoisia hyveitä eli instituutioita, jotka ohjaavat oikeaan toimintaan silloin, kun ihmisluonto ei riitä. Oikeat instituutiot ovat ne, jotka ovat toiminnassa, koska ne on ajan kuluessa todettu parhaiksi. (konservatiivisuus)

    28. Utilitarismin oikeudenmukaisuusperiaatteet Marginaalisen utiliteetin laki (MUL) eli ”rajahyödyn” periaate Tarpeen periaate Ansaitsemisen periaate MUL: Utilitaristien periaate, jolla pyritään perustelemaan se, miksi epäintuitiivinen jako ei voi olla utiliteettia maksimoiva. Ihmisten kyky muttaa hyödykkeitä utiliteetiksi vähenee, mitä enemmän hyödykettä he saavat. Esimerkki: Kuusi henkilöä, yksi sixpack olutta. Millainen jako tuottaa eniten utiliteettia? Tasajako (egalitaristi) MUL: Ensimmäinen annos tuottaa eniten mielihyvää, ja seuraavat hieman vähemmän (inegalitaristi) Jokaiselle yksi pullo (tasajako) takaa eniten utiliteettia molemmissa näkemyksissä. (vrt. 2/3= <U, 6/1= -U) Voidaan myös ajatella, että joidenkin jääminen kokonaan ilman hyödykkeitä epätasaisessa jaossa vähentää utiliteetin määrää koetun tasa-arvon vähenemisen kautta. Ongelma: Lain empiirisestä paikkansapitävyydestä ei ole juurikaan todisteita. TARVE: Hyödykkeiden jaon tulisi perustua tarpeille. tarvevaade Esimerkki: Kuusi henkeä, yksi sixpack olutta. Yhdellä on kauhea jano, muut ovat ok. Voidaan ajatella, että janoisella on tarveperustainen oikeus niin suureen määrään olutta, että hänen janonsa talttuu samalle tasolle kuin muiden. Utiliteetin jako ei aina yksi yhteen hyödykkeiden jaon kanssa. Niillä, joilla on tasajakoa enemmän hyödykkeitä, on huonompi kyky muuttaa ne utiliteetiksi (rajahyödyn periaate). Jos yksilöllä on tarpeita, hän pystyy tehokkaasti muuttamaan saamansa hyödykkeet utiliteetiksi. Suuremman hyödykemäärän antaminen tarvitsevalle nostaa siis saatua kokonaisutiliteettia. Tarveargumentin hyötyjä: Tarpeiden tyydyttämistä pidetään usein moraalisesti merkittävänä asiana. Tarveargumentti vaikuttaa turvaavan utilitarismin hyväksyttävyyden tältä osin. Tarveargumentin ongelmia: Tarpeen käsitteen määrittelyn ongelma. O1) Ovatko tarpeet objektiivisesti vai subjektiivisesti määriteltäviä? Ovatko tarpeet universaaleja vai relatiivisia aikaan paikkaan tai yhteisöön nähden? Tarpeet ovat objektiivisia tavalla, jolla esimerkiksi halut eivät ole. Jotkut ovat kenties universaaleja (ruoka), mutta suurin osa relatiivisia tietyn hyväksytyn hyvinvoinnin minimirajan ylittävältä osalta. Utilitaristille merkittävää on se, että tarpeet ja niiden tyydytys voidaan laskea. Miten se tehdään? O2) Tarve kuvaa rajaa, jonka huomioimatta jättäminen johtaa kärsimykseen. Tarpeeseen vetoaminen olettaa, että se antaa riittävän syyn hyödykkeiden uudelleenjakoon (vs. esim. ansaitseminen). Halujen, jotka ylittävät tarpeen rajan tyydyttäminen ei kuulu utiliteetin nostamiseen. Mitä tehdä sellaisten tarpeiden kohdalla, joiden tyydyttäminen vaatii valtavia uhrauksia (esim. erittäin kallis lääkehoito vs korkeakoulupaikkoja haluaville)? Utilitaristin kaksi vastausvaihtoehtoa: 1) radikaali hyödykkeiden uudelleenjako, tai 2) tarvevaateet eivät ylitä muita vaadeoikeuksia. (esim sairaus ei ylitä vaadetta opintoihin) ANSAITSEMINEN: Hyödykkeiden jaon yhtenä periaatteena tulisi olla se, onko niitä ansainnut (esimerkiksi työn kautta). ansaitsemisvaade Utilitaristille ansaitsemisvaateet ovat merkityksellisiä vain kannusteiden jakajina: Utilitaristinen ansaitsemisvaade syntyy, jos voidaan osoittaa, että kannuste kovempaan työhön tuottaa lopulta enemmän utiliteettia kuin se, ettei kannustetta anneta. Parempaan tuottavuuteen (joka kasvattaa utiliteettia) johtava työmäärä vaatii taustalleen kannusteen, palkinnon. Joidenkin taitojen hankkiminen vaatii taustalleen kannusteen. Muuten niiden vaatimaa vaivaa ei nähtäisi. (esim. erikoislääkäriksi kouluttautuminen) Ilmeisiä ongelmia tai rajoitteita: 1. Kutsumus: Monet näkevät vaivaa, vaikka ilmeistä kannustetta ei olisikaan. 2. Ihmisten väliset erot: Jotkut ovat luonnostaan ahkerampia/tehokkaampia kuin toiset. 3. Intersubjektiivisuus: Ihmiset arvottavat vaivaa ja palkintoja eri tavoin. Utilitaristi pystyy välttämään jotkut epäintuitiiviset lopputulokset oikeudenmukaisuuden periaatteiden avulla. Tosin 1. on empiirisesti todistetta vailla, vaikka onkin intuitiivisesti hyväksytty. Tarpeiden tyydyttäminen kaatuu laskemisen vaikeuteen. Ansaitseminen taas kärsii, jos kannusteet ovat hyödyttömiä.MUL: Utilitaristien periaate, jolla pyritään perustelemaan se, miksi epäintuitiivinen jako ei voi olla utiliteettia maksimoiva. Ihmisten kyky muttaa hyödykkeitä utiliteetiksi vähenee, mitä enemmän hyödykettä he saavat. Esimerkki: Kuusi henkilöä, yksi sixpack olutta. Millainen jako tuottaa eniten utiliteettia? Tasajako (egalitaristi) MUL: Ensimmäinen annos tuottaa eniten mielihyvää, ja seuraavat hieman vähemmän (inegalitaristi) Jokaiselle yksi pullo (tasajako) takaa eniten utiliteettia molemmissa näkemyksissä. (vrt. 2/3= <U, 6/1= -U) Voidaan myös ajatella, että joidenkin jääminen kokonaan ilman hyödykkeitä epätasaisessa jaossa vähentää utiliteetin määrää koetun tasa-arvon vähenemisen kautta. Ongelma: Lain empiirisestä paikkansapitävyydestä ei ole juurikaan todisteita. TARVE: Hyödykkeiden jaon tulisi perustua tarpeille. tarvevaade Esimerkki: Kuusi henkeä, yksi sixpack olutta. Yhdellä on kauhea jano, muut ovat ok. Voidaan ajatella, että janoisella on tarveperustainen oikeus niin suureen määrään olutta, että hänen janonsa talttuu samalle tasolle kuin muiden. Utiliteetin jako ei aina yksi yhteen hyödykkeiden jaon kanssa. Niillä, joilla on tasajakoa enemmän hyödykkeitä, on huonompi kyky muuttaa ne utiliteetiksi (rajahyödyn periaate). Jos yksilöllä on tarpeita, hän pystyy tehokkaasti muuttamaan saamansa hyödykkeet utiliteetiksi. Suuremman hyödykemäärän antaminen tarvitsevalle nostaa siis saatua kokonaisutiliteettia. Tarveargumentin hyötyjä: Tarpeiden tyydyttämistä pidetään usein moraalisesti merkittävänä asiana. Tarveargumentti vaikuttaa turvaavan utilitarismin hyväksyttävyyden tältä osin. Tarveargumentin ongelmia: Tarpeen käsitteen määrittelyn ongelma. O1) Ovatko tarpeet objektiivisesti vai subjektiivisesti määriteltäviä? Ovatko tarpeet universaaleja vai relatiivisia aikaan paikkaan tai yhteisöön nähden? Tarpeet ovat objektiivisia tavalla, jolla esimerkiksi halut eivät ole. Jotkut ovat kenties universaaleja (ruoka), mutta suurin osa relatiivisia tietyn hyväksytyn hyvinvoinnin minimirajan ylittävältä osalta. Utilitaristille merkittävää on se, että tarpeet ja niiden tyydytys voidaan laskea. Miten se tehdään? O2) Tarve kuvaa rajaa, jonka huomioimatta jättäminen johtaa kärsimykseen. Tarpeeseen vetoaminen olettaa, että se antaa riittävän syyn hyödykkeiden uudelleenjakoon (vs. esim. ansaitseminen). Halujen, jotka ylittävät tarpeen rajan tyydyttäminen ei kuulu utiliteetin nostamiseen. Mitä tehdä sellaisten tarpeiden kohdalla, joiden tyydyttäminen vaatii valtavia uhrauksia (esim. erittäin kallis lääkehoito vs korkeakoulupaikkoja haluaville)? Utilitaristin kaksi vastausvaihtoehtoa: 1) radikaali hyödykkeiden uudelleenjako, tai 2) tarvevaateet eivät ylitä muita vaadeoikeuksia. (esim sairaus ei ylitä vaadetta opintoihin) ANSAITSEMINEN: Hyödykkeiden jaon yhtenä periaatteena tulisi olla se, onko niitä ansainnut (esimerkiksi työn kautta). ansaitsemisvaade Utilitaristille ansaitsemisvaateet ovat merkityksellisiä vain kannusteiden jakajina: Utilitaristinen ansaitsemisvaade syntyy, jos voidaan osoittaa, että kannuste kovempaan työhön tuottaa lopulta enemmän utiliteettia kuin se, ettei kannustetta anneta. Parempaan tuottavuuteen (joka kasvattaa utiliteettia) johtava työmäärä vaatii taustalleen kannusteen, palkinnon. Joidenkin taitojen hankkiminen vaatii taustalleen kannusteen. Muuten niiden vaatimaa vaivaa ei nähtäisi. (esim. erikoislääkäriksi kouluttautuminen) Ilmeisiä ongelmia tai rajoitteita: 1. Kutsumus: Monet näkevät vaivaa, vaikka ilmeistä kannustetta ei olisikaan. 2. Ihmisten väliset erot: Jotkut ovat luonnostaan ahkerampia/tehokkaampia kuin toiset. 3. Intersubjektiivisuus: Ihmiset arvottavat vaivaa ja palkintoja eri tavoin. Utilitaristi pystyy välttämään jotkut epäintuitiiviset lopputulokset oikeudenmukaisuuden periaatteiden avulla. Tosin 1. on empiirisesti todistetta vailla, vaikka onkin intuitiivisesti hyväksytty. Tarpeiden tyydyttäminen kaatuu laskemisen vaikeuteen. Ansaitseminen taas kärsii, jos kannusteet ovat hyödyttömiä.

    29. Utilitarismi ja valtio Poliittinen velvollisuus? hobbesilainen argumentti: valtion takaama järjestys mahdollistaa hyvinvoinnin. humelainen argumentti: hallinnolla on yleinen utiliteetti, joka seuraa sen oikeudenmukaisuutta lisäävästä vaikutuksesta. anarkistin vasta-argumentti: luonnotila ei ole kaaos! valtio tuhoaa moraalisen vastuun! Humen konservatiivinen hallinnon puolustus Benthamin utilitaristinen peruste valtiolle ja poliittiselle velvollisuudelle enemmistöperiaatteen ongelma Lähtökohtana keskustelu valtion tarpeellisuudesta. Miksi meidän tulee totella hallintoa? Thomas Hobbes(1588-1679) Ei utilitaristi vaan egoisti. Utilitaristinen(kin) argumentti: Luonnontilassa ihmiselämä on kestämätöntä. Valtio takaa järjestyksen, joka mahdollistaa hyvinvoinnin jokaiselle (egoismi). U tulkinta: Jokaisen hyvinvointi maksimoi yleisen hyvinvoinnin. Hume: Syy valtiovallan totteluun on hallinnon yleinen utiliteetti. Hallitus tarvitaan oikeudenmukaisuutta varten. Oikeudenmukaisuutta tarvitaan säilyttämään rauha ja järjestys. Kaikki ihmiset ymmärtävät rauhan ja järjestyksen merkityksen yhteisön hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Vs Hobbes: Vaikka egoistiset syyt saattavat tukea hallinnon tottelemista, ne voivat tukea myös sen vastustamista. Anarkistin vasta-argumentit Humelle: Humen (tai Hobbesin) näkemys ei perustu tosiasioihin. Luonnontilainen yhteisö ei elä kaaoksessa vaan yhteistyötä tehden. Valtiovallan alaisuudessa ihmiset eivät voi olla moraalisia toimijoita, vaan käskytettyjä ja tahdottomia orjia. Jokainen ihminen pystyy hallinnosta vapaana itsenäisesti ymmärtämään, mikä on oikein ja väärin, eikä pyri siis ”pääsemään pälkähästä”. Utilitaristinen demokratian puolustus lähtee reaktiosta Humen demokratian puolustukseen: Humen näkemys: Olemassaoleva hallinnon tapa on paras, koska se on paikallisen kehityksen ja sopeutumisen tulos. Ei siis välttämättä demokratia. Bentham: Konservatismia, jolla voidaan puolustaa anteeksiantamattoman epäoikeudenmukaisia järjestelmiä. Utilitaristi voi laskea erilaisten järjestelmien tuottaman utiliteetin ja valita parhaimman utiliteetin (onnellisuuden) maksimoijan. Benthamin mukaan demokratia on utiliteetin maksimoiva järjestelmä! Bentham: Hallintoa tarvitaan 1. rajoittamaan itsekkäitä intressejä, ja 2. luomaan yhteistyömahdollisuuksia. Lait toimittavat näitä tehtäviä ja ne tulee valita siten, että ne maksimoivat kaikkien niiden vaikutuspiirissä olevien onnellisuuden. Laskurilla: Laskurina Benthamin ”utilitaristinen laskin”; hankala toteuttaa, joten vaihtoehtona TAI Enemmistöperiaatteen mukaan: Lasketaan lain kohteena olevan yleisön tuottama utiliteetti. Tämä tapahtuu helpoiten siten, että oletetaan, että ihmiset itse tietävät, mikä tekee heidän onneliseksi. Annetaan ihmisten itse päättää, millaiset lait maksimoivat heidän onnellisuutensa. Enemmistön mukainen päätös maksimoi onnellisuuden. Benthamin enemmistöargumentin ongelma: O1: Yksinkertaisuus. Sopii vain yksinkertaisiin demokratian muotoihin, joissa asioista äänestetään erikseen. Ei siis sovi edustukselliseen demokratiaan. Ei välttämättä tarkoita, ettei joku muu utilitaristi voisi tukea esim. edustuksellista demokratiaa. O2: Olettaa, että tietyn päätöksen utiliteetti voidaan laskea irrallaan muista päätöksistä; edeltävistä tai tulevista päätöksistä. Jos kansalainen on jatkuvasti vähemmistön osassa päätöksistä, hänen tuottamansa onnellisuus laskee hyvin todennäköisesti merkittävästi. Anscomben paradoksi:On mahdollista, että enemmistö kansalaisista on vähemmistönä enemmistössä päätöksistä; jos eri päätöksissä joukot muotoutuvat eri tavoin ja äänestykset arvioidaan erillään, on mahdollista, että enemmistö häviää äänestyksissä enemmistössä tapauksista (erilaiset identiteettipolitiikat/intressiryhmien vaikutus). Tällöin enemmistöperiaate ei maksimoi utiliteettia, koska enemmistö kansalaisista tuntee onnellisuuden hävikkiä. issues groups 1 2 3 minority x a b b 2/3 y b a b 2/3 z b b a 2/3 v a a a 0 w a a a 0 __________________________ decision a a a O3: Olettaa henkilöiden välisen vertailun mahdollisuuden sekä että päätösten merkitys on samanlainen kaikille. Enemmistö saattaa olla neutraali käytäntöä kohtaan, vähemmistö saattaa inhota sitä suuresti. Miten käy utiliteetin. Lähtökohtana keskustelu valtion tarpeellisuudesta. Miksi meidän tulee totella hallintoa? Thomas Hobbes(1588-1679) Ei utilitaristi vaan egoisti. Utilitaristinen(kin) argumentti: Luonnontilassa ihmiselämä on kestämätöntä. Valtio takaa järjestyksen, joka mahdollistaa hyvinvoinnin jokaiselle (egoismi). U tulkinta: Jokaisen hyvinvointi maksimoi yleisen hyvinvoinnin. Hume: Syy valtiovallan totteluun on hallinnon yleinen utiliteetti. Hallitus tarvitaan oikeudenmukaisuutta varten. Oikeudenmukaisuutta tarvitaan säilyttämään rauha ja järjestys. Kaikki ihmiset ymmärtävät rauhan ja järjestyksen merkityksen yhteisön hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Vs Hobbes: Vaikka egoistiset syyt saattavat tukea hallinnon tottelemista, ne voivat tukea myös sen vastustamista. Anarkistin vasta-argumentit Humelle: Humen (tai Hobbesin) näkemys ei perustu tosiasioihin. Luonnontilainen yhteisö ei elä kaaoksessa vaan yhteistyötä tehden. Valtiovallan alaisuudessa ihmiset eivät voi olla moraalisia toimijoita, vaan käskytettyjä ja tahdottomia orjia. Jokainen ihminen pystyy hallinnosta vapaana itsenäisesti ymmärtämään, mikä on oikein ja väärin, eikä pyri siis ”pääsemään pälkähästä”. Utilitaristinen demokratian puolustus lähtee reaktiosta Humen demokratian puolustukseen: Humen näkemys: Olemassaoleva hallinnon tapa on paras, koska se on paikallisen kehityksen ja sopeutumisen tulos. Ei siis välttämättä demokratia. Bentham: Konservatismia, jolla voidaan puolustaa anteeksiantamattoman epäoikeudenmukaisia järjestelmiä. Utilitaristi voi laskea erilaisten järjestelmien tuottaman utiliteetin ja valita parhaimman utiliteetin (onnellisuuden) maksimoijan. Benthamin mukaan demokratia on utiliteetin maksimoiva järjestelmä! Bentham: Hallintoa tarvitaan 1. rajoittamaan itsekkäitä intressejä, ja 2. luomaan yhteistyömahdollisuuksia. Lait toimittavat näitä tehtäviä ja ne tulee valita siten, että ne maksimoivat kaikkien niiden vaikutuspiirissä olevien onnellisuuden. Laskurilla: Laskurina Benthamin ”utilitaristinen laskin”; hankala toteuttaa, joten vaihtoehtona TAI Enemmistöperiaatteen mukaan: Lasketaan lain kohteena olevan yleisön tuottama utiliteetti. Tämä tapahtuu helpoiten siten, että oletetaan, että ihmiset itse tietävät, mikä tekee heidän onneliseksi. Annetaan ihmisten itse päättää, millaiset lait maksimoivat heidän onnellisuutensa. Enemmistön mukainen päätös maksimoi onnellisuuden. Benthamin enemmistöargumentin ongelma: O1: Yksinkertaisuus. Sopii vain yksinkertaisiin demokratian muotoihin, joissa asioista äänestetään erikseen. Ei siis sovi edustukselliseen demokratiaan. Ei välttämättä tarkoita, ettei joku muu utilitaristi voisi tukea esim. edustuksellista demokratiaa. O2: Olettaa, että tietyn päätöksen utiliteetti voidaan laskea irrallaan muista päätöksistä; edeltävistä tai tulevista päätöksistä. Jos kansalainen on jatkuvasti vähemmistön osassa päätöksistä, hänen tuottamansa onnellisuus laskee hyvin todennäköisesti merkittävästi. Anscomben paradoksi:On mahdollista, että enemmistö kansalaisista on vähemmistönä enemmistössä päätöksistä; jos eri päätöksissä joukot muotoutuvat eri tavoin ja äänestykset arvioidaan erillään, on mahdollista, että enemmistö häviää äänestyksissä enemmistössä tapauksista (erilaiset identiteettipolitiikat/intressiryhmien vaikutus). Tällöin enemmistöperiaate ei maksimoi utiliteettia, koska enemmistö kansalaisista tuntee onnellisuuden hävikkiä. issues groups 1 2 3 minority x a b b 2/3 y b a b 2/3 z b b a 2/3 v a a a 0 w a a a 0 __________________________ decision a a a O3: Olettaa henkilöiden välisen vertailun mahdollisuuden sekä että päätösten merkitys on samanlainen kaikille. Enemmistö saattaa olla neutraali käytäntöä kohtaan, vähemmistö saattaa inhota sitä suuresti. Miten käy utiliteetin.

    30. Utilitarismin poliittisen teorian kritiikkiä Yksilöiden intressien arvo Läheissuhteiden sivuuttaminen Hyvän laskemisen ongelma Edistysusko Ei ota tarpeeksi vakavasti yksilöiden erillisyyttä ja vastaa ongelmaan siitä, mitä tapahtuu, kun yksilöiden pyrkimykset joutuvat konfliktiin yleisen hyvän kanssa. Ei huomioi läheisten ihmissuhteiden merkitystä yksilöiden vaateille, kuten rakkautta, ystävyyttä, uskollisuutta. Olettaa, että yleinen hyvä on laskettavissa oleva asiaintila. Kustannusten ja hyötyjen laskeminen johtaa ongelmiin inhimillisten hyväkäsitysten erilaisuuden vuoksi. Hume, Mill. Konservatiivinen vetoaminen kehityksen optimoimiin käytäntöihin on ongelmallinen nykytilan lähes kritiikittömän hyväksymisen ja toiveajattelumaisen edistysuskon vuoksi. Kuitenkin muutosten arvon laskeminen lähes mahdotonta. Ei ota tarpeeksi vakavasti yksilöiden erillisyyttä ja vastaa ongelmaan siitä, mitä tapahtuu, kun yksilöiden pyrkimykset joutuvat konfliktiin yleisen hyvän kanssa. Ei huomioi läheisten ihmissuhteiden merkitystä yksilöiden vaateille, kuten rakkautta, ystävyyttä, uskollisuutta. Olettaa, että yleinen hyvä on laskettavissa oleva asiaintila. Kustannusten ja hyötyjen laskeminen johtaa ongelmiin inhimillisten hyväkäsitysten erilaisuuden vuoksi. Hume, Mill. Konservatiivinen vetoaminen kehityksen optimoimiin käytäntöihin on ongelmallinen nykytilan lähes kritiikittömän hyväksymisen ja toiveajattelumaisen edistysuskon vuoksi. Kuitenkin muutosten arvon laskeminen lähes mahdotonta.

    31. Vapaus yhteiskuntafilosofiassa Liberalismi ja libertarismi Liberalismilla monia eri muotoja joita yhdistää oikeudet perustuvat yksilönvapaudelle: ajatus oikeudesta yksityisomistukseen ajatus oikeudesta osallistua poliittiseen päätöksentekoon erilaisten vapauksien (vapaus rajoitteista) korostaminen Libertarismi puolustaa valtion minimaalista asemaa yksilöt itse päättävät toimintansa rajoista vapaat sopimukset yksilöiden välillä ohjaavat toimintaa valtion tehtävänä on suojata ulkoisilta uhilta (muilta valtioilta) ja perustavilta yksilönsuojan rikkomuksilta (ryöstö, murha, raiskaus, jne.) Vapaus näkyvä ja keskeinen arvo lähinnä anglo-amerikkalaisessa perinteessä.Vapaus näkyvä ja keskeinen arvo lähinnä anglo-amerikkalaisessa perinteessä.

    32. Vapauden määrittely Mitä on vapaus? Liberalistinen (anglo-amerikkalainen) vapauskäsitys: mekanistinen vapaus Kantilainen (saksalaisen idealismin) vapaus: autonominen toiminta. Berlinin erottelu: Negatiivisen ja positiivisen vapauden käsitteellinen erottelu def. Negatiivinen vapaus. Vapauden alue, jolla henkilöt voivat toimia halujensa mukaan ilman muiden rajoittamista. def. Positiivinen vapaus. a) Henkilön kyky tavoitella haluamiaan päämääriä, b) Autonomia: Vapaus, jossa ihminen toimii itsensä ohjaajana. Liberalistinen (anglo-amerikkalainen) vapauskäsitys: T. Hobbes (1588-1679) ihaili G. Galileita (1564-1642) ja tämän ajatusta liikkeestä: liike ei selitettävä seikka vaan perustilanne. Leviathan (1651) määritelmä vapaudesta: Henkilö on vapaa, kun häntä ei estetä tekemästä, mitä hän haluaa. Mm. utilitaristit hyväksyvät hobbesilaisen vapauskäsityksen Vahva poliittinen ja filosofinen traditio. Kantilainen (saksalaisen idealismin) vapaus: Kant (1724-1804) autonomian käsite. Ihmiset tekevät joitakin tekoja epäitsekkäistä eikä luonnonlakien määräämistä syistä. Moraalinen toiminta on erityistä, ei-luonnollista toimintaa. Vapaus on moraaliolentona olemista, luonnonlakien ylittämistä järjen avulla. Reflektiivistä: subjektin tahto määrää itseään antamalla itselleen lain eli autonomia. (vrt. vapaan liikkeen metafora!) Hegelillä myös valtio muotoutuu subjektiksi, joten sillä on oma tahto ja laki. Isaiah Berlin (1909-1997) ”Two Concepts of Liberty” Historiallisen analyysin pohjalta tehty jaottelu. As Berlin showed, negative and positive liberty are not merely two distinct kinds of liberty; they can be seen as rival, incompatible interpretations of a single political ideal. Since few people claim to be against liberty, the way this term is interpreted and defined can have important political implications. Political liberalism tends to presuppose a negative definition of liberty: liberals generally claim that if one favors individual liberty one should place strong limitations on the activities of the state. Critics of liberalism often contest this implication by contesting the negative definition of liberty: they argue that the pursuit of liberty understood as self-realization or as self-determination (whether of the individual or of the collectivity) can require state intervention of a kind not normally allowed by liberals. Berlinin erottelun merkitys? Berlinin erottelu auttaa ymmärtämään mm. tahdonvapauden ongelmaa. Imagine you are driving a car through town, and you come to a fork in the road. You turn left, but no one was forcing you to go one way or the other. Next you come to a crossroads. You turn right, but no one was preventing you from going left or straight on. There is no traffic to speak of and there are no diversions or police roadblocks. So you seem, as a driver, to be completely free. But this picture of your situation might change quite dramatically if we consider that the reason you went left and then right is that you're addicted to cigarettes and you're desperate to get to the tobacconists before it closes. Rather than driving, you feel you are being driven, as your urge to smoke leads you uncontrollably to turn the wheel first to the left and then to the right. Moreover, you're perfectly aware that your turning right at the crossroads means you'll probably miss a train that was to take you to an appointment you care about very much. You long to be free of this irrational desire that is not only threatening your longevity but is also stopping you right now from doing what you think you ought to be doing. This story gives us two contrasting ways of thinking of liberty. On the one hand, one can think of liberty as the absence of obstacles external to the agent. You are free if no one is stopping you from doing whatever you might want to do. In the above story you appear, in this sense, to be free. On the other hand, one can think of liberty as the presence of control on the part of the agent. To be free, you must be self-determined, which is to say that you must be able to control your own destiny in your own interests. In the above story you appear, in this sense, to be unfree: you are not in control of your own destiny, as you are failing to control a passion that you yourself would rather be rid of and which is preventing you from realizing what you recognize to be your true interests. One might say that while on the first view liberty is simply about how many doors are open to the agent, on the second view it is more about going through the right doors for the right reasons. Käsitellään seuraavaksi Berlinin jaottelua ja sen kritiikkiä.Liberalistinen (anglo-amerikkalainen) vapauskäsitys: T. Hobbes (1588-1679) ihaili G. Galileita (1564-1642) ja tämän ajatusta liikkeestä: liike ei selitettävä seikka vaan perustilanne. Leviathan (1651) määritelmä vapaudesta: Henkilö on vapaa, kun häntä ei estetä tekemästä, mitä hän haluaa. Mm. utilitaristit hyväksyvät hobbesilaisen vapauskäsityksen Vahva poliittinen ja filosofinen traditio. Kantilainen (saksalaisen idealismin) vapaus: Kant (1724-1804) autonomian käsite. Ihmiset tekevät joitakin tekoja epäitsekkäistä eikä luonnonlakien määräämistä syistä. Moraalinen toiminta on erityistä, ei-luonnollista toimintaa. Vapaus on moraaliolentona olemista, luonnonlakien ylittämistä järjen avulla. Reflektiivistä: subjektin tahto määrää itseään antamalla itselleen lain eli autonomia. (vrt. vapaan liikkeen metafora!) Hegelillä myös valtio muotoutuu subjektiksi, joten sillä on oma tahto ja laki. Isaiah Berlin (1909-1997) ”Two Concepts of Liberty” Historiallisen analyysin pohjalta tehty jaottelu. As Berlin showed, negative and positive liberty are not merely two distinct kinds of liberty; they can be seen as rival, incompatible interpretations of a single political ideal. Since few people claim to be against liberty, the way this term is interpreted and defined can have important political implications. Political liberalism tends to presuppose a negative definition of liberty: liberals generally claim that if one favors individual liberty one should place strong limitations on the activities of the state. Critics of liberalism often contest this implication by contesting the negative definition of liberty: they argue that the pursuit of liberty understood as self-realization or as self-determination (whether of the individual or of the collectivity) can require state intervention of a kind not normally allowed by liberals. Berlinin erottelun merkitys? Berlinin erottelu auttaa ymmärtämään mm. tahdonvapauden ongelmaa. Imagine you are driving a car through town, and you come to a fork in the road. You turn left, but no one was forcing you to go one way or the other. Next you come to a crossroads. You turn right, but no one was preventing you from going left or straight on. There is no traffic to speak of and there are no diversions or police roadblocks. So you seem, as a driver, to be completely free. But this picture of your situation might change quite dramatically if we consider that the reason you went left and then right is that you're addicted to cigarettes and you're desperate to get to the tobacconists before it closes. Rather than driving, you feel you are being driven, as your urge to smoke leads you uncontrollably to turn the wheel first to the left and then to the right. Moreover, you're perfectly aware that your turning right at the crossroads means you'll probably miss a train that was to take you to an appointment you care about very much. You long to be free of this irrational desire that is not only threatening your longevity but is also stopping you right now from doing what you think you ought to be doing. This story gives us two contrasting ways of thinking of liberty. On the one hand, one can think of liberty as the absence of obstacles external to the agent. You are free if no one is stopping you from doing whatever you might want to do. In the above story you appear, in this sense, to be free. On the other hand, one can think of liberty as the presence of control on the part of the agent. To be free, you must be self-determined, which is to say that you must be able to control your own destiny in your own interests. In the above story you appear, in this sense, to be unfree: you are not in control of your own destiny, as you are failing to control a passion that you yourself would rather be rid of and which is preventing you from realizing what you recognize to be your true interests. One might say that while on the first view liberty is simply about how many doors are open to the agent, on the second view it is more about going through the right doors for the right reasons. Käsitellään seuraavaksi Berlinin jaottelua ja sen kritiikkiä.

    33. Vapauden kaksi muotoa Negatiivinen vapaus (liberaali vapaus). Vapautta muiden toimijoiden häirinnästä, ts. pakottamisesta. Olettaa ns. normaalitilanteen, jossa toimija toimii, määritelläkseen tilanteet, joissa vapautta rajoitetaan ja joissa sitä ei rajoiteta. Positiivinen vapaus (autonomia) Vapaus ja kyky toimia omien rationaalisten päätöstensä mukaan. Positiivisen vapauden toteuttamisen ”kalteva pinta”: Berlin suhtautuu skeptisesti vapauden ymmärtämiseen positiivisesti politiikassa. Olettaa ns. normaalitilanteen, jossa toimija toimii, määritelläkseen tilanteet, joissa vapautta rajoitetaan ja joissa sitä ei rajoiteta. Esim. Jos henkilö on sidottu maahan, eikä voi kävellä, hänen vapauttaan kävellä on rajoitettu, koska normaalitilassa ihmiset voivat kävellä. Esim. Jos henkilö on sidottu maahan, eikä hän voi lentää, ei hänen vapauttaan lentää ole rajoitettu, koska normaalitilassa ihmiset eivät voi lentää. !!: Ilmeinen ongelma: Mikä on normaalitila? Onko se muuttuva vai pysyvä? Kuka arvioi? Berlin erottaa negatiivisen vapauden arvon niistä olosuhteista, joissa vapautta voidaan käyttää. Esim. Lehdistönvapaus maassa, jossa suurin osa kansalaisista on lukutaidottomia. Berlinin mukaan lukutaidottomuus ei tarkoita, että kansalaisilta puuttuisi negatiivinen vapaus nauttia lehdistönvapaudesta. Heiltä puuttuu vain olosuhteet, jotka mahdollistaisivat lukutaidon. Erottelun merkitys Berlinille on se, että negatiivinen vapaus itsessään voi olla täysin ”tyhjä”, jollei sen käyttö ole mahdollista. Tämä ei tarkoita, ettei ihmisillä olisi tuota vapautta. Myös vapaus itsessään voi olla käytännössä haitallinen, jos jokin muu arvo, kuten oikeudenmukaisuus, vaatii sen rajoittamista. Esim. Negatiivinen vapaus ei ole suhteessa siihen valtiomuotoon, jossa se mahdollistetaan: diktatuuri, jossa diktaattori ei puutu kenekään tekemisiin, on negatiivisessa mielessä vapaa. POSITIIVINEN VAPAUS: Berlin traces positive liberty back to theories that focus on the autonomy, or capacity for self-rule, of the agent. Of these, Berlin found Rousseau's theory of liberty particularly dangerous. For, in Berlin's account, Rousseau had equated freedom with self-rule, and self-rule with obedience to the ”general will”. By this, Berlin alleged, Rousseau meant, essentially, the common or public interest; that is, what was best for all citizens qua citizens. The general will was quite independent of, and would often be at odds with, the selfish wills of individuals, who, Rousseau charged, were often deluded as to their own interests. This view went against Berlin's political and moral outlook in two ways. First, it posited the existence of a single “true” public interest, a single set of arrangements that was best for all citizens, and was thus opposed to the main thrust of pluralism. Second, it rested on a bogus transformation of the concept of the self. In his doctrine of the general will Rousseau moved from the conventional and, Berlin insisted, correct view of the self as individual to the self as citizen -- which for Rousseau meant the individual as member of a larger community. Rousseau transformed the concept of the self's will from what the empirical individual actually desires to what the individual as citizen ought to desire, that is, what is in the individual's real best interest, whether he or she realises it or not.This transformation became more sinister still in the hands of Kant's German disciples. Fichte began as a radically individualist liberal. But he came to reject his earlier political outlook, and ultimately became an ardent, even hysterical, nationalist -- an intellectual forefather of Fascism and even Nazism. Once again, this involved a move from the individual to a collective?in Fichte's case, the nation, or Volk. In this view, the individual achieves freedom only through renunciation of his or her desires and beliefs as an individual and submersion in a larger group. Freedom becomes a matter of overcoming the poor, flawed, false, empirical self -- what one appears to be and want -- in order to realise one's “true”, “real”, “noumenal” self. This “true” self may be identified with one's best or true interests, either as an individual or as a member of a larger group or institution; or with a cause, an idea or the dictates of rationality (as in the case, Berlin argued, of Hegel's definition of liberty, which equated it with recognition of, and obedience to, the laws of history as revealed by reason). Berlin traced this sinister transformation of the idea of freedom to the totalitarian movements of the twentieth century, both Communist and Fascist-Nazi, which claimed to liberate people by subjecting -- and often sacrificing -- them to larger groups or principles. As we have seen, to do this was for Berlin the greatest of political evils; and to do so in the name of freedom, a political principle that Berlin, as a genuine liberal, especially cherished, struck him as a particularly monstrous deception. Against this, Berlin championed, as “truer and more humane”, negative liberty and an empirical view of the self. Positiivisen vapauden kalteva pinta: 1. Itsekontrolli ja itsensä toteuttaminen (Kant; Hegel, Frankfurt) 2. Paternalismi (kaikilla ei kykyä toimia itse itsensä ohjaajina, rationaalisesti) 3. Sosiaalinen itsekontrolli (valtio määrittelee ihmisten järkevän toiminnan) 4. Valtion palveleminen (Totalitarismi suurin vapauden muoto) Many liberals, including Berlin, have suggested that the positive concept of liberty carries with it a danger of authoritarianism. Consider the fate of a permanent and oppressed minority. Because the members of this minority participate in a democratic process characterized by majority rule, they might be said to be free on the grounds that they are members of a society exercising self-control over its own affairs. But they are oppressed, and so are surely unfree. Moreover, it is not necessary to see a society as democratic in order to see it as self-controlled; one might instead adopt an organic conception of society, according to which the collectivity is to be thought of as a living organism, and one might believe that this organism will only act rationally, will only be in control of itself, when its various parts are brought into line with some rational plan devised by its wise governors (who, to extend the metaphor, might be thought of as the organism's brain). In this case, even the majority might be oppressed in the name of liberty. Such justifications of oppression in the name of liberty are no mere products of the liberal imagination, for there are notorious historical examples of their endorsement by authoritarian political leaders. Berlin, himself a liberal and writing during the cold war, was clearly moved by the way in which the apparently noble ideal of freedom as self-mastery or self-realization had been twisted and distorted by the totalitarian dictators of the twentieth century - most notably those of the Soviet Union - so as to claim that they, rather than the liberal West, were the true champions of freedom. The slippery slope towards this paradoxical conclusion begins, according to Berlin, with the idea of a divided self. To illustrate: the smoker in our story provides a clear example of a divided self, as there is the self that wants to get to the appointment and there is the self that wants to get to the tobacconists. We now add to this that one of the selves - the keeper of appointments - is a ?higher? self, and the other - the smoker - is a ?lower? self. The higher self is the rational, reflecting self, the self that is capable of moral action and of taking responsibility for what she does. This is the true self, since it is what marks us off from other animals. The lower self, on the other hand, is the self of the passions, of unreflecting desires and irrational impulses. One is free, then, when one's higher, rational self is in control and one is not a slave to one's passions or to one's merely empirical self. The next step down the slippery slope consists in pointing out that some individuals are more rational than others, and can therefore know best what is in their and others' rational interests. This allows them to say that by forcing people less rational than themselves to do the rational thing and thus to realize their true selves, they are in fact liberating them from their merely empirical desires. Occasionally, Berlin says, the defender of positive freedom will take an additional step that consists in conceiving of the self as wider than the individual and as represented by an organic social whole - ?a tribe, a race, a church, a state, the great society of the living and the dead and the yet unborn?. The true interests of the individual are to be identified with the interests of this whole, and individuals can and should be coerced into fulfilling these interests, for they would not resist coercion if they were as rational and wise as their coercers. ?Once I take this view?, Berlin says, ?I am in a position to ignore the actual wishes of men or societies, to bully, oppress, torture in the name, and on behalf, of their ?real? selves, in the secure knowledge that whatever is the true goal of man ... must be identical with his freedom? (Berlin 1969, pp. 132-33). TARKASTA KIRJASTA! Berlinin jaottelun ongelmia 1. Negatiivisen vapauden väheneminen voi tapahtua myös tilanteissa, joissa muut arvot ovat uhattuina. 2. Vapauden aikaansaaminen voi olla päämäärä itsessään eli esimerkiksi lukutaidon lisääminen voi lisätä vapautta, ei vain vapauden vaatimia olosuhteita. Olettaa ns. normaalitilanteen, jossa toimija toimii, määritelläkseen tilanteet, joissa vapautta rajoitetaan ja joissa sitä ei rajoiteta. Esim. Jos henkilö on sidottu maahan, eikä voi kävellä, hänen vapauttaan kävellä on rajoitettu, koska normaalitilassa ihmiset voivat kävellä. Esim. Jos henkilö on sidottu maahan, eikä hän voi lentää, ei hänen vapauttaan lentää ole rajoitettu, koska normaalitilassa ihmiset eivät voi lentää. !!: Ilmeinen ongelma: Mikä on normaalitila? Onko se muuttuva vai pysyvä? Kuka arvioi? Berlin erottaa negatiivisen vapauden arvon niistä olosuhteista, joissa vapautta voidaan käyttää. Esim. Lehdistönvapaus maassa, jossa suurin osa kansalaisista on lukutaidottomia. Berlinin mukaan lukutaidottomuus ei tarkoita, että kansalaisilta puuttuisi negatiivinen vapaus nauttia lehdistönvapaudesta. Heiltä puuttuu vain olosuhteet, jotka mahdollistaisivat lukutaidon. Erottelun merkitys Berlinille on se, että negatiivinen vapaus itsessään voi olla täysin ”tyhjä”, jollei sen käyttö ole mahdollista. Tämä ei tarkoita, ettei ihmisillä olisi tuota vapautta. Myös vapaus itsessään voi olla käytännössä haitallinen, jos jokin muu arvo, kuten oikeudenmukaisuus, vaatii sen rajoittamista. Esim. Negatiivinen vapaus ei ole suhteessa siihen valtiomuotoon, jossa se mahdollistetaan: diktatuuri, jossa diktaattori ei puutu kenekään tekemisiin, on negatiivisessa mielessä vapaa. POSITIIVINEN VAPAUS: Berlin traces positive liberty back to theories that focus on the autonomy, or capacity for self-rule, of the agent. Of these, Berlin found Rousseau's theory of liberty particularly dangerous. For, in Berlin's account, Rousseau had equated freedom with self-rule, and self-rule with obedience to the ”general will”. By this, Berlin alleged, Rousseau meant, essentially, the common or public interest; that is, what was best for all citizens qua citizens. The general will was quite independent of, and would often be at odds with, the selfish wills of individuals, who, Rousseau charged, were often deluded as to their own interests. This view went against Berlin's political and moral outlook in two ways. First, it posited the existence of a single “true” public interest, a single set of arrangements that was best for all citizens, and was thus opposed to the main thrust of pluralism. Second, it rested on a bogus transformation of the concept of the self. In his doctrine of the general will Rousseau moved from the conventional and, Berlin insisted, correct view of the self as individual to the self as citizen -- which for Rousseau meant the individual as member of a larger community. Rousseau transformed the concept of the self's will from what the empirical individual actually desires to what the individual as citizen ought to desire, that is, what is in the individual's real best interest, whether he or she realises it or not.This transformation became more sinister still in the hands of Kant's German disciples. Fichte began as a radically individualist liberal. But he came to reject his earlier political outlook, and ultimately became an ardent, even hysterical, nationalist -- an intellectual forefather of Fascism and even Nazism. Once again, this involved a move from the individual to a collective?in Fichte's case, the nation, or Volk. In this view, the individual achieves freedom only through renunciation of his or her desires and beliefs as an individual and submersion in a larger group. Freedom becomes a matter of overcoming the poor, flawed, false, empirical self -- what one appears to be and want -- in order to realise one's “true”, “real”, “noumenal” self. This “true” self may be identified with one's best or true interests, either as an individual or as a member of a larger group or institution; or with a cause, an idea or the dictates of rationality (as in the case, Berlin argued, of Hegel's definition of liberty, which equated it with recognition of, and obedience to, the laws of history as revealed by reason). Berlin traced this sinister transformation of the idea of freedom to the totalitarian movements of the twentieth century, both Communist and Fascist-Nazi, which claimed to liberate people by subjecting -- and often sacrificing -- them to larger groups or principles. As we have seen, to do this was for Berlin the greatest of political evils; and to do so in the name of freedom, a political principle that Berlin, as a genuine liberal, especially cherished, struck him as a particularly monstrous deception. Against this, Berlin championed, as “truer and more humane”, negative liberty and an empirical view of the self. Positiivisen vapauden kalteva pinta: 1. Itsekontrolli ja itsensä toteuttaminen (Kant; Hegel, Frankfurt) 2. Paternalismi (kaikilla ei kykyä toimia itse itsensä ohjaajina, rationaalisesti) 3. Sosiaalinen itsekontrolli (valtio määrittelee ihmisten järkevän toiminnan) 4. Valtion palveleminen (Totalitarismi suurin vapauden muoto) Many liberals, including Berlin, have suggested that the positive concept of liberty carries with it a danger of authoritarianism. Consider the fate of a permanent and oppressed minority. Because the members of this minority participate in a democratic process characterized by majority rule, they might be said to be free on the grounds that they are members of a society exercising self-control over its own affairs. But they are oppressed, and so are surely unfree. Moreover, it is not necessary to see a society as democratic in order to see it as self-controlled; one might instead adopt an organic conception of society, according to which the collectivity is to be thought of as a living organism, and one might believe that this organism will only act rationally, will only be in control of itself, when its various parts are brought into line with some rational plan devised by its wise governors (who, to extend the metaphor, might be thought of as the organism's brain). In this case, even the majority might be oppressed in the name of liberty. Such justifications of oppression in the name of liberty are no mere products of the liberal imagination, for there are notorious historical examples of their endorsement by authoritarian political leaders. Berlin, himself a liberal and writing during the cold war, was clearly moved by the way in which the apparently noble ideal of freedom as self-mastery or self-realization had been twisted and distorted by the totalitarian dictators of the twentieth century - most notably those of the Soviet Union - so as to claim that they, rather than the liberal West, were the true champions of freedom. The slippery slope towards this paradoxical conclusion begins, according to Berlin, with the idea of a divided self. To illustrate: the smoker in our story provides a clear example of a divided self, as there is the self that wants to get to the appointment and there is the self that wants to get to the tobacconists. We now add to this that one of the selves - the keeper of appointments - is a ?higher? self, and the other - the smoker - is a ?lower? self. The higher self is the rational, reflecting self, the self that is capable of moral action and of taking responsibility for what she does. This is the true self, since it is what marks us off from other animals. The lower self, on the other hand, is the self of the passions, of unreflecting desires and irrational impulses. One is free, then, when one's higher, rational self is in control and one is not a slave to one's passions or to one's merely empirical self. The next step down the slippery slope consists in pointing out that some individuals are more rational than others, and can therefore know best what is in their and others' rational interests. This allows them to say that by forcing people less rational than themselves to do the rational thing and thus to realize their true selves, they are in fact liberating them from their merely empirical desires. Occasionally, Berlin says, the defender of positive freedom will take an additional step that consists in conceiving of the self as wider than the individual and as represented by an organic social whole - ?a tribe, a race, a church, a state, the great society of the living and the dead and the yet unborn?. The true interests of the individual are to be identified with the interests of this whole, and individuals can and should be coerced into fulfilling these interests, for they would not resist coercion if they were as rational and wise as their coercers. ?Once I take this view?, Berlin says, ?I am in a position to ignore the actual wishes of men or societies, to bully, oppress, torture in the name, and on behalf, of their ?real? selves, in the secure knowledge that whatever is the true goal of man ... must be identical with his freedom? (Berlin 1969, pp. 132-33). TARKASTA KIRJASTA! Berlinin jaottelun ongelmia 1. Negatiivisen vapauden väheneminen voi tapahtua myös tilanteissa, joissa muut arvot ovat uhattuina. 2. Vapauden aikaansaaminen voi olla päämäärä itsessään eli esimerkiksi lukutaidon lisääminen voi lisätä vapautta, ei vain vapauden vaatimia olosuhteita.

    34. MacCallumin kritiikki Gerald C. MacCallum Jr:n kritiikki Berlinin jaottelulle Berlinin kuvaama vapaus ei ole vapautta ollenkaan, vaan osamääritelmä. Vapaus on kolmiyhteys toimijoiden mahdollisuuksien, ja rajoitteiden välillä eli x on vapaa y:n vaikutuksesta tehdä tai olla z. Kaikki vapaus on samanaikaisesti sekä negatiivista että positiivista. Berliinin identifioimat kaksi puolta ovat erimielisiä siitä, kumman kuvaus vapaudesta koskee vapautta de facto. puhuvat jossakin mielessä samasta asiasta, kohteesta (vapaus) MacCallum Gerald kirjoitti 1967 artikkelin, jossa hän totetaa erimielisyyden olevan keinotekoinen: on olemassa vain yksi peruskäsitys vapaudesta molemmat berlinin esittämät puolet yhdistyvät siinä mistä kiista negatiivisen ja positiivisen välillä johtuu, on se, miten tämä yksi käsitys tulisi tulkita MacCallumin mukaan tulkintoja on monia; Berlinin jaottelu saa meidän väärin uskomaan, että niitä olisi vain kaksi. MacCallumin määritelmä vapaudelle: Toimija on vapaa tavoittelemaan tiettyjä päämääriä ja tilaa joitakin rajoitteilta. Kaikki väitelauseet vapaudesta tai vapauden puuttumisesta voidaan kuvata lauseella, jossa kuvataan kuka tai mikä on vapaa, mistä hän on vapaa ja mihin hän on vapaa. Eli tässä lauseessa määritellään tai oletetaan: mikä tai kuka voi olla toimija mikä voi olla rajoite mikä voi olla toimijan tarkoite tai tavoite. Oppenheimin käsitys vapaudesta kolmiyhteytenä: Vapaus on suhde kahden toimijan ja tietyn toiminnan välillä. Luokiteltavissa negatiiviseksi vapaudeksi Berlinin käsityksen mukaan. MacCallum yleistää tämän suhteen siten, että se koskee kaikkia mahdollisia vapautta koskevia väitteitä. MacCallumin mallissa jokaisen kolmen tekijän tulkinta (määritelmä) on jätetty avoimeksi MacC:n määritelmä on METATEOREETTINEN. Esimerkki autokuskista, joka on matkalla lentokentälle, mutta kurvaa R-kioskin kautta hakemaan tupakkaa. Kun kuvaamme häntä joko vapaana tai ei-vapaana, teemme oletuksia jokaisesta kolmesta MacC:n muuttujasta. Jos sanomme, että kuski on vapaa, tarkoitamme tod. näk., että toimija, joka tarkoittaa kuskin empiiristä minää, on vapaa ulkoisista esteistä tehdä, mitä hän haluaa. Jos sanomme, ettei kuski ole vapaa, tarkoitamme tod. näk., että toimija, jolla tarkoitamme korkeampaa rationaalista minää, on ei-vapaa sisäisten, psykologisten rajoitteiden vuoksi toimiakseen rationaalisesti, aidosti tai hyveellisesti. Molemmissa määritelmissä on sekä negatiivinen että positiivinen elementti: vapaus on aina sekä vapautta jostakin ja vapautta tehdä jotakin. Eli erottelu kahden vapauden tyypin (vapaus jostain vs vapaus johonkin) välillä on virheellinen ja harhaanjohtava, koska kysymys on siitä, miten kolme muuttujaa tulkitaan vapaussuhteessa. Ne eroavat siinä, millaiset ekstensiot kullekin muuttujalle annetaan tilanteessa, jossa vapautta kuvataan. Ne, joita Berlin kuvaa negatiivisen vapauden kannattajina, tyypillisesti pitävät toimijana arkikielen toimijaa eli toimijan ajatellaan sisältävän ne ekstensiot, joita arkikielessä hänelle annetaan. Toimija on ihmisyksilö, jolla on yksilön uskomukset ja halut. Ne, jotka kuvataan positiiviselle puolelle, ajattelevat toimijan SEKÄ laajemmin ETTÄ suppeammin kuin arkikielessä yleensä ajatellaan: He pitävät toimijan ekstensioita laajempina kuin arkikielessä, kun he tunnistavat toimijan haluja ja päämääriä; He pitävät toimijaa ekstensioiltaan suppeampana siinä mielessä, että he tunnistavat tosiasiallisen toimijan haluiksi ja uskomuksiksi vain ne, joita he pitävät rationaalisina, aitoina tai hyveellisinä (riippumatta empiirisestä toimijasta). rajoitteet laajemmin: He pitävät rajoitteina myös sellaisia asioita, jotka eivät ole ulkoisia eli siis sisäisiä tekijöitä, kuten irrationaalisia toiveita, pelkoja tai tietämättömyyttä. tavoitteet suppeammin: He pitävät vapauden kannalta olennaisina tavoitteina ja tekoina sellaisia, jotka ovat rationaalisia, aitoja tai hyveellisiä. (Negatiivisella puolella mikä tahansa toiminta käy, jos toimija sen haluaa tehdä.) MacCallumin mukaan siis ei ole selvää eroa tai kahtiajaottelua positiivisen ja negatiivisen vapauden välillä. On useita erilaisia tulkintoja tai käsityksiä vapaudesta, joka on kuitenkin vain yksi käsite. MacC esittää ja Berlin ilmeisesti myöntää, monetkaan Berlinin jaottelun perustana olevat historialliset kirjoittajat (filosofit) eivät sovi nätisti yhteen tai toiseen luokkaan. Esim. Locke: klassisen liberalismin ”oppi-isä”; puolustaa negatiivista vapauskäsitystä eksplisiittisesti. MUTTA korostaa, ettei vapautta tule sekoittaa toiminnanlupaan (licence) eli hän vaatii moraalisuutta ja omien intressien punnintaa toiminnanvapauden käyttämiseen. (myös Nozickin käsitys voidaan muotoilla sisältäen molemmat puolet) Vaikuttaa puoltavatn MacC:n väitettä siitä, että on käsitteellisesti sekä historiallisesti harhaanjohtavaa jakaa teoreetikot kahteen leiriin.Berliinin identifioimat kaksi puolta ovat erimielisiä siitä, kumman kuvaus vapaudesta koskee vapautta de facto. puhuvat jossakin mielessä samasta asiasta, kohteesta (vapaus) MacCallum Gerald kirjoitti 1967 artikkelin, jossa hän totetaa erimielisyyden olevan keinotekoinen: on olemassa vain yksi peruskäsitys vapaudesta molemmat berlinin esittämät puolet yhdistyvät siinä mistä kiista negatiivisen ja positiivisen välillä johtuu, on se, miten tämä yksi käsitys tulisi tulkita MacCallumin mukaan tulkintoja on monia; Berlinin jaottelu saa meidän väärin uskomaan, että niitä olisi vain kaksi. MacCallumin määritelmä vapaudelle: Toimija on vapaa tavoittelemaan tiettyjä päämääriä ja tilaa joitakin rajoitteilta. Kaikki väitelauseet vapaudesta tai vapauden puuttumisesta voidaan kuvata lauseella, jossa kuvataan kuka tai mikä on vapaa, mistä hän on vapaa ja mihin hän on vapaa. Eli tässä lauseessa määritellään tai oletetaan: mikä tai kuka voi olla toimija mikä voi olla rajoite mikä voi olla toimijan tarkoite tai tavoite. Oppenheimin käsitys vapaudesta kolmiyhteytenä: Vapaus on suhde kahden toimijan ja tietyn toiminnan välillä. Luokiteltavissa negatiiviseksi vapaudeksi Berlinin käsityksen mukaan. MacCallum yleistää tämän suhteen siten, että se koskee kaikkia mahdollisia vapautta koskevia väitteitä. MacCallumin mallissa jokaisen kolmen tekijän tulkinta (määritelmä) on jätetty avoimeksi MacC:n määritelmä on METATEOREETTINEN. Esimerkki autokuskista, joka on matkalla lentokentälle, mutta kurvaa R-kioskin kautta hakemaan tupakkaa. Kun kuvaamme häntä joko vapaana tai ei-vapaana, teemme oletuksia jokaisesta kolmesta MacC:n muuttujasta. Jos sanomme, että kuski on vapaa, tarkoitamme tod. näk., että toimija, joka tarkoittaa kuskin empiiristä minää, on vapaa ulkoisista esteistä tehdä, mitä hän haluaa. Jos sanomme, ettei kuski ole vapaa, tarkoitamme tod. näk., että toimija, jolla tarkoitamme korkeampaa rationaalista minää, on ei-vapaa sisäisten, psykologisten rajoitteiden vuoksi toimiakseen rationaalisesti, aidosti tai hyveellisesti. Molemmissa määritelmissä on sekä negatiivinen että positiivinen elementti: vapaus on aina sekä vapautta jostakin ja vapautta tehdä jotakin. Eli erottelu kahden vapauden tyypin (vapaus jostain vs vapaus johonkin) välillä on virheellinen ja harhaanjohtava, koska kysymys on siitä, miten kolme muuttujaa tulkitaan vapaussuhteessa. Ne eroavat siinä, millaiset ekstensiot kullekin muuttujalle annetaan tilanteessa, jossa vapautta kuvataan. Ne, joita Berlin kuvaa negatiivisen vapauden kannattajina, tyypillisesti pitävät toimijana arkikielen toimijaa eli toimijan ajatellaan sisältävän ne ekstensiot, joita arkikielessä hänelle annetaan. Toimija on ihmisyksilö, jolla on yksilön uskomukset ja halut. Ne, jotka kuvataan positiiviselle puolelle, ajattelevat toimijan SEKÄ laajemmin ETTÄ suppeammin kuin arkikielessä yleensä ajatellaan: He pitävät toimijan ekstensioita laajempina kuin arkikielessä, kun he tunnistavat toimijan haluja ja päämääriä; He pitävät toimijaa ekstensioiltaan suppeampana siinä mielessä, että he tunnistavat tosiasiallisen toimijan haluiksi ja uskomuksiksi vain ne, joita he pitävät rationaalisina, aitoina tai hyveellisinä (riippumatta empiirisestä toimijasta). rajoitteet laajemmin: He pitävät rajoitteina myös sellaisia asioita, jotka eivät ole ulkoisia eli siis sisäisiä tekijöitä, kuten irrationaalisia toiveita, pelkoja tai tietämättömyyttä. tavoitteet suppeammin: He pitävät vapauden kannalta olennaisina tavoitteina ja tekoina sellaisia, jotka ovat rationaalisia, aitoja tai hyveellisiä. (Negatiivisella puolella mikä tahansa toiminta käy, jos toimija sen haluaa tehdä.) MacCallumin mukaan siis ei ole selvää eroa tai kahtiajaottelua positiivisen ja negatiivisen vapauden välillä. On useita erilaisia tulkintoja tai käsityksiä vapaudesta, joka on kuitenkin vain yksi käsite. MacC esittää ja Berlin ilmeisesti myöntää, monetkaan Berlinin jaottelun perustana olevat historialliset kirjoittajat (filosofit) eivät sovi nätisti yhteen tai toiseen luokkaan. Esim. Locke: klassisen liberalismin ”oppi-isä”; puolustaa negatiivista vapauskäsitystä eksplisiittisesti. MUTTA korostaa, ettei vapautta tule sekoittaa toiminnanlupaan (licence) eli hän vaatii moraalisuutta ja omien intressien punnintaa toiminnanvapauden käyttämiseen. (myös Nozickin käsitys voidaan muotoilla sisältäen molemmat puolet) Vaikuttaa puoltavatn MacC:n väitettä siitä, että on käsitteellisesti sekä historiallisesti harhaanjohtavaa jakaa teoreetikot kahteen leiriin.

    35. Vapauden rajat? MacCallumin määritelmä mahdollistaa useita erilaisia tulkintoja vapaudesta. Millaisia rajoitteet voivat olla? Ulkoiset vs. sisäiset rajoitteet Rajoitteen alkuperä: sosiaaliset vs. luonnolliset Libertarismi: intentionaaliset vs. ei-intentionaaliset Vastuullisuus? Rajoitteen tyyppi: fysikaaliset esteet vs. haitat Missä suhteessa rajoitteet ovat toisiinsa vapauden määrittelyssä? Steinerin puhdas negatiivinen vapaus Berlinin negatiivisen vapaustulkinnan kannattajat pitävät rajoitteina ulkoisia rajoitteita. Erotetaan sisäisistä rajoitteista (sisäinen rajoite (def. este, joka on toimijan sisäinen, ei ulkoinen; psykologiset ilmiöt kuten tietämättömyys, irrationaaliset toiveet, illuusiot, pelot)). Ne voidaan jakaa ryhmiin: Rajoitteen alkuperän mukaan: muiden toimijoiden aikaan saamat (esim. lukittu ovi) muista toimijoista riippumattomat. (esim. lumikinoksen tukkima ovi, liikuntakyvyn vievä sairaus) Vapaus on sosiaalinen relaatio eli toimjoiden välinen relaatio. Vapaus ei-sosiaalisena relaationa ei kuulu politiikan teoreetikoille vaan lääkäreille jne. Harmaa alue sosiaalisten ja luonnollisten rajoitteiden välillä?? Esim. henkilöistä riippumattomat talodelliset rajoitteet; lama, köyhyys, työttömyys; ovatko nämä vain toimintaa estäviä tekijöitä tai tekevätkö ne ihmisistä ei-vapaita? Yksi tapa vastata selkeästi on olettaa vieläkin suppeampi käsitys vapauden rajoitteesta ja väittää, että vain osa muiden toimijoiden aikaansaamista esteistä ovat vapautta rajoittaivia: sellaiset, jotka aikaansaadaan intentionaalisesti. Taloudelliset suhdanteet eivät ole vapauden rajoittajia, koska niitä ei aikaansaada intentionaalisesti -- vaikka ne estäisivätkin monia tekemästä monia asioita. Yleinen kanta talousorientoituneiden libertarismin kannattajien keskuudessa, mm. Friedrich von Hayek; vapaus on pakottamisen puuttumista (pakottaminen on sitä, että henkilö on toisen henkilön satunnaisten mielitekojen ja tahdon kohteena). Libertarismin kriitikot yleensä eivät hyväksy näin suppeaa käsitystä rajoitteista; paitsi intentionaalisesti aikaan saadut rajoitteet myös tahattomat esteet, joista jotakuta voidaan pitää vastuullisena, kelpaavat myös rajoitteiksi. Vastuu voi olla moraalista tai kausaalista. Joillekin mikä tahansa este kelpaa esteeksi; egalitaristit, sosialistit. Sosialismi: köyhät ovat ei-vapaita tai vähemmän vapaita kuin rikkaat kapitalistisessa yhteiskunnassa; libertaristeille vapauden määrä sama riippumatta tuloista. Egalitarismi: rajoitteet laajempia kuin libertaristeilla; käyttävät sanaa positiivinen vapaus, vaikka ei tarkalleen ottaen sama kuin Berlinin tarkoittama pos. vap; Esim. Amartya Sen: capabilities, kyvyt tärkeitä vapauden ehtoja. Rajoitteen tyypin mukaan: Fysikaaliset esteet (suljettu ovi) Haitat (liikuntavamma) Esim. sisäinen este (def. este, joka on toimijan sisäinen, ei ulkoinen; psykologiset ilmiöt kuten tietämättömyys, irrationaaliset toiveet, illuusiot, pelot); alkuperä voi olla geneettinen tai muiden intentionaalisesti aikaansaama (manipulaatio, aivopesu, kasvatus) sisäinen este voi olla siis kuten ulkoinenkin luonnollisten syiden aikaansaama tai toisen toimijan (intentionaalisesti) aikaansaama. Koska rajoitteen alkuperä sekä tyyppi ovat _itsenäisiä_ rajoitteiden määritelmiä, on mahdollista, että teoreetikko kannattaa esimerkiksi: suppea käsitys rajoitteen alkuperästä yhdistettynä laajaan käsitykseen rajoitteen tyypistä. laaja käsitys rajoitteen alkuperästä yhdistettynä suppeaan käsitykseen rajoitteen tyypistä. Esim. libertaristi (epätyypillinen) Hillel Steiner: rajoitteita ovat kaikki sellaiset, joiden lähteenä on ihmisten toiminta (ei vain intentionaaliset teot, kuten Hayekilla; ei merkitystä moraalisella vastuulla), koska hän uskoo, että ei-luonnollisten syiden erottelu on sattumanvaraista ja perustuu yleensä vain johonkin vähemmän tiedostettuun ideologiaan. KUITENKIN Steinerille rajoitteen tyyppi on vielä rajatumpi kuin Hayekilla: Toimija on ei-vapaa tekemään jotain vain, jos hänen on fyysisesti mahdotonta tehdä sitä. Esimerkiksi uhkailut tms. eivät ole vapautta rajoittavia, koska ne vaikuttavat toimijan haluihin toimia tietyllä tavalla. ”Rahat tai henki!” -uhkaus tarkoittaa sitä, ettei toimija ole ei-vapaa olemaan luovuttamatta rahojaan uhkaajalle, vaan vain sitä, että niiden luovuttamatta jättäminen ei ole enää haluttu toimintatapa. Jos toimija ei anna rahoja, hänet tapetaan ja tämä rajoittaa hänen vapauttaan (koska hän ei enää kuoltuaan voi toimia!), mutta itse uhkauksen tekeminen ei luo vapauden vähenemistä. Steiner siis sulkee uhkaukset jne. pois rajoitteiden joukosta. Tämä vapauskäsitys kulkee nimellä ”puhdas negatiivinen vapauskäsitys” ja vastaa aikaisemmin mainittua Hobbbesin käsitystä Leviathanista. Steinerin lisäksi Michael Taylor kannattaa. Erotetaan ”epäpuhtaista” vapauskäsityksistä, joissa viitataan edes hiukan toimijan uskomuksiin, haluihin tai arvoihin. Steinerin käsityksen ongelmia: Liberalismin vapautta rajoittavat lait: monet lait, jotka rajoittavat negatiivista vapautta perustuvat juuri rangaistuksen uhkaan, mutta eivät fyysisesti estä toimijoita toimimasta kielletyllä tavalla. Steinerin käsityksen mukaan tällaiset lait eivät rajoita vapautta. Jonkun teon x kieltävä laki L ei poista vapautta tehdä x, mutta tekee fyysisesti mahdottomaksi sellaisten tekojen yhdistelmän joukon C, jossa tehdään teko x ja jossa muut teot joukosta jäisivät tekemättä rangaistuksen vuoksi. Eli toimijan kokonaisvapaus -- ei mahdollisten tekoyhdistelmien joukko -- pienenee, vaikka vapaus tehdä jokin yksittäinen teko ei poistukaan. ONKO EROTTELU VAPAUDEN ERI KÄSITTEIDEN VÄLILLÄ HYÖDYLLINEN? Kahden käsitteen erottelusta yhteen kolmijakoiseen määritelmään, jonka avulla vapaus voidaan määritellä useilla eri tavoilla riippuen siitä, miten kolme muuttujaan tulkitaan. Berlinin jaottelu silti edelleen yleisesti käytössä filosofiassa! Miksi? Jaottelun eri puolien sisäiset samankaltaisuudet sekä erot toisiinsa nähden positiivisen käsityksen kannattajien käsitys itsestä (the self) eroaa merkittävästi negatiivisen käsityksen kannattajien näkemyksestä neg. kannattajat pitävät pos.k. kysymyksiä ja arvioita henkilön vapautta rajoittavista tekijöistä sellaisina, että ne puuttuvat henkilöön itseensä. MacCallumin muotoilu ei ehkä sisällä tai pysty sisällyttämään kaikkia mahdollisia vapauden määritelmiä. Erityisesti tulkinta, jossa vapaus tulkitaan itsehallinnaksi tai itsen suuntaamiseksi, vaatii ajatuksen hallinnasta, jota kolmijako, jossa mahdollisuudet näyttelevät keskeistä roolia, ei pysty ehkä kuvaamaan. Jos vapaus käsitetään itsen suuntaamiseksi, vapauden tulisi olla toiminnallista, ei mahdollisuuksiin perustuvaa. (Charles Taylor). Toiminnallinen vapauskäsitys vaatii, ettei vapaus ole vain mahdollisuuksien (esteiden puuttumisen mielessä) määrittämää, vaan tekojen tosiasiallista tekemistä tietyillä tavoilla. Aidon minän ilmaisemista rationaalisten ja informoitujen päätösten pohjalta. MacCallumin määritelmä ei näytä sisällyttävän tällaista ajatusta vapaudesta itseohjaamisena. Vapaus kolmiyhteytenä on viime aikoina dominoinut vapauskeskustelua. Erityisesti keskusteluissa, joissa vapauden määrää pyritään laskemaan tai mittaamaan. se, että vapautta pystytään mittaamaan, on olennainen edellytys sellaisille liberalistisen ajattelun periaatteille, kuten ”vapaus tulee maksimoida” tai ”kaikilla tulisi olla jokin minimimäärä vapautta” tai ”vapauden määrä tulee olla tasa-arvoinen”. Vaatii sen, että toimijalle mahdolliset teot voidaan individuoida, laskea, painottaa; mahdolliset rajoitukset voidaan individuoida ja painottaa. Näitä laskemalla ja suhteuttamalla voidaan sanoa, millaisella tasolla yksilöiden vapaus on. Tämä on toki ongelmallista, mutta monet yhteiskuntafilosofit sekä sosiaalisen valinnan teoreetikot ovat pyrkineet niitä ratkaisemaan. MacCallumin muotoilu toimii erityisen hyvin tällaisten ongelmien ratkaisemisessa. Berlinin negatiivisen vapaustulkinnan kannattajat pitävät rajoitteina ulkoisia rajoitteita. Erotetaan sisäisistä rajoitteista (sisäinen rajoite (def. este, joka on toimijan sisäinen, ei ulkoinen; psykologiset ilmiöt kuten tietämättömyys, irrationaaliset toiveet, illuusiot, pelot)). Ne voidaan jakaa ryhmiin: Rajoitteen alkuperän mukaan: muiden toimijoiden aikaan saamat (esim. lukittu ovi) muista toimijoista riippumattomat. (esim. lumikinoksen tukkima ovi, liikuntakyvyn vievä sairaus) Vapaus on sosiaalinen relaatio eli toimjoiden välinen relaatio. Vapaus ei-sosiaalisena relaationa ei kuulu politiikan teoreetikoille vaan lääkäreille jne. Harmaa alue sosiaalisten ja luonnollisten rajoitteiden välillä?? Esim. henkilöistä riippumattomat talodelliset rajoitteet; lama, köyhyys, työttömyys; ovatko nämä vain toimintaa estäviä tekijöitä tai tekevätkö ne ihmisistä ei-vapaita? Yksi tapa vastata selkeästi on olettaa vieläkin suppeampi käsitys vapauden rajoitteesta ja väittää, että vain osa muiden toimijoiden aikaansaamista esteistä ovat vapautta rajoittaivia: sellaiset, jotka aikaansaadaan intentionaalisesti. Taloudelliset suhdanteet eivät ole vapauden rajoittajia, koska niitä ei aikaansaada intentionaalisesti -- vaikka ne estäisivätkin monia tekemästä monia asioita. Yleinen kanta talousorientoituneiden libertarismin kannattajien keskuudessa, mm. Friedrich von Hayek; vapaus on pakottamisen puuttumista (pakottaminen on sitä, että henkilö on toisen henkilön satunnaisten mielitekojen ja tahdon kohteena). Libertarismin kriitikot yleensä eivät hyväksy näin suppeaa käsitystä rajoitteista; paitsi intentionaalisesti aikaan saadut rajoitteet myös tahattomat esteet, joista jotakuta voidaan pitää vastuullisena, kelpaavat myös rajoitteiksi. Vastuu voi olla moraalista tai kausaalista. Joillekin mikä tahansa este kelpaa esteeksi; egalitaristit, sosialistit. Sosialismi: köyhät ovat ei-vapaita tai vähemmän vapaita kuin rikkaat kapitalistisessa yhteiskunnassa; libertaristeille vapauden määrä sama riippumatta tuloista. Egalitarismi: rajoitteet laajempia kuin libertaristeilla; käyttävät sanaa positiivinen vapaus, vaikka ei tarkalleen ottaen sama kuin Berlinin tarkoittama pos. vap; Esim. Amartya Sen: capabilities, kyvyt tärkeitä vapauden ehtoja. Rajoitteen tyypin mukaan: Fysikaaliset esteet (suljettu ovi) Haitat (liikuntavamma) Esim. sisäinen este (def. este, joka on toimijan sisäinen, ei ulkoinen; psykologiset ilmiöt kuten tietämättömyys, irrationaaliset toiveet, illuusiot, pelot); alkuperä voi olla geneettinen tai muiden intentionaalisesti aikaansaama (manipulaatio, aivopesu, kasvatus) sisäinen este voi olla siis kuten ulkoinenkin luonnollisten syiden aikaansaama tai toisen toimijan (intentionaalisesti) aikaansaama. Koska rajoitteen alkuperä sekä tyyppi ovat _itsenäisiä_ rajoitteiden määritelmiä, on mahdollista, että teoreetikko kannattaa esimerkiksi: suppea käsitys rajoitteen alkuperästä yhdistettynä laajaan käsitykseen rajoitteen tyypistä. laaja käsitys rajoitteen alkuperästä yhdistettynä suppeaan käsitykseen rajoitteen tyypistä. Esim. libertaristi (epätyypillinen) Hillel Steiner: rajoitteita ovat kaikki sellaiset, joiden lähteenä on ihmisten toiminta (ei vain intentionaaliset teot, kuten Hayekilla; ei merkitystä moraalisella vastuulla), koska hän uskoo, että ei-luonnollisten syiden erottelu on sattumanvaraista ja perustuu yleensä vain johonkin vähemmän tiedostettuun ideologiaan. KUITENKIN Steinerille rajoitteen tyyppi on vielä rajatumpi kuin Hayekilla: Toimija on ei-vapaa tekemään jotain vain, jos hänen on fyysisesti mahdotonta tehdä sitä. Esimerkiksi uhkailut tms. eivät ole vapautta rajoittavia, koska ne vaikuttavat toimijan haluihin toimia tietyllä tavalla. ”Rahat tai henki!” -uhkaus tarkoittaa sitä, ettei toimija ole ei-vapaa olemaan luovuttamatta rahojaan uhkaajalle, vaan vain sitä, että niiden luovuttamatta jättäminen ei ole enää haluttu toimintatapa. Jos toimija ei anna rahoja, hänet tapetaan ja tämä rajoittaa hänen vapauttaan (koska hän ei enää kuoltuaan voi toimia!), mutta itse uhkauksen tekeminen ei luo vapauden vähenemistä. Steiner siis sulkee uhkaukset jne. pois rajoitteiden joukosta. Tämä vapauskäsitys kulkee nimellä ”puhdas negatiivinen vapauskäsitys” ja vastaa aikaisemmin mainittua Hobbbesin käsitystä Leviathanista. Steinerin lisäksi Michael Taylor kannattaa. Erotetaan ”epäpuhtaista” vapauskäsityksistä, joissa viitataan edes hiukan toimijan uskomuksiin, haluihin tai arvoihin. Steinerin käsityksen ongelmia: Liberalismin vapautta rajoittavat lait: monet lait, jotka rajoittavat negatiivista vapautta perustuvat juuri rangaistuksen uhkaan, mutta eivät fyysisesti estä toimijoita toimimasta kielletyllä tavalla. Steinerin käsityksen mukaan tällaiset lait eivät rajoita vapautta. Jonkun teon x kieltävä laki L ei poista vapautta tehdä x, mutta tekee fyysisesti mahdottomaksi sellaisten tekojen yhdistelmän joukon C, jossa tehdään teko x ja jossa muut teot joukosta jäisivät tekemättä rangaistuksen vuoksi. Eli toimijan kokonaisvapaus -- ei mahdollisten tekoyhdistelmien joukko -- pienenee, vaikka vapaus tehdä jokin yksittäinen teko ei poistukaan. ONKO EROTTELU VAPAUDEN ERI KÄSITTEIDEN VÄLILLÄ HYÖDYLLINEN? Kahden käsitteen erottelusta yhteen kolmijakoiseen määritelmään, jonka avulla vapaus voidaan määritellä useilla eri tavoilla riippuen siitä, miten kolme muuttujaan tulkitaan. Berlinin jaottelu silti edelleen yleisesti käytössä filosofiassa! Miksi? Jaottelun eri puolien sisäiset samankaltaisuudet sekä erot toisiinsa nähden positiivisen käsityksen kannattajien käsitys itsestä (the self) eroaa merkittävästi negatiivisen käsityksen kannattajien näkemyksestä neg. kannattajat pitävät pos.k. kysymyksiä ja arvioita henkilön vapautta rajoittavista tekijöistä sellaisina, että ne puuttuvat henkilöön itseensä. MacCallumin muotoilu ei ehkä sisällä tai pysty sisällyttämään kaikkia mahdollisia vapauden määritelmiä. Erityisesti tulkinta, jossa vapaus tulkitaan itsehallinnaksi tai itsen suuntaamiseksi, vaatii ajatuksen hallinnasta, jota kolmijako, jossa mahdollisuudet näyttelevät keskeistä roolia, ei pysty ehkä kuvaamaan. Jos vapaus käsitetään itsen suuntaamiseksi, vapauden tulisi olla toiminnallista, ei mahdollisuuksiin perustuvaa. (Charles Taylor). Toiminnallinen vapauskäsitys vaatii, ettei vapaus ole vain mahdollisuuksien (esteiden puuttumisen mielessä) määrittämää, vaan tekojen tosiasiallista tekemistä tietyillä tavoilla. Aidon minän ilmaisemista rationaalisten ja informoitujen päätösten pohjalta. MacCallumin määritelmä ei näytä sisällyttävän tällaista ajatusta vapaudesta itseohjaamisena. Vapaus kolmiyhteytenä on viime aikoina dominoinut vapauskeskustelua. Erityisesti keskusteluissa, joissa vapauden määrää pyritään laskemaan tai mittaamaan. se, että vapautta pystytään mittaamaan, on olennainen edellytys sellaisille liberalistisen ajattelun periaatteille, kuten ”vapaus tulee maksimoida” tai ”kaikilla tulisi olla jokin minimimäärä vapautta” tai ”vapauden määrä tulee olla tasa-arvoinen”. Vaatii sen, että toimijalle mahdolliset teot voidaan individuoida, laskea, painottaa; mahdolliset rajoitukset voidaan individuoida ja painottaa. Näitä laskemalla ja suhteuttamalla voidaan sanoa, millaisella tasolla yksilöiden vapaus on. Tämä on toki ongelmallista, mutta monet yhteiskuntafilosofit sekä sosiaalisen valinnan teoreetikot ovat pyrkineet niitä ratkaisemaan. MacCallumin muotoilu toimii erityisen hyvin tällaisten ongelmien ratkaisemisessa.

    36. Vapauden arvo yhteiskunnassa Miksi vapaus on poliittinen arvo? Berlinin näkemys: vapaus osa objektiivista arvopluralismia Vapauden arvo: Onko vapaus itseisarvo vai instrumentaalinen arvo? Moraalinen vapaus on itsessään arvokasta Suvaitsevaisuuden merkitys Demokratia vapauden turvaajana Lainsäädännön rajoitteet Berlinin erottelu on ollut hyvin vaikutusvaltainen lähtökohta keskusteluissa (poliittisen) vapauden arvosta. Näkemys 1: Berlinille itselleen vapauden arvo perustui hänen moraaliseen pluralismiinsa, jossa arvojen lähtökohtana on ihmisten historiallisesti muodostunut erityisyys, jolle tietyt arvot ovat arvokkaita tai jopa välttämättömiä. Arvot ovat kuitenkin ihmisten luomia, eivät luonnollisia tms; ihmisten luomat arvot pohjautuvat ihmisyyteen. Ihmisyys ei kuitenkaan historiaton tai essentialistinen, mutta toimii tiettyjen rajojen puitteissa. Vertaus ihmiskasvoihin: ne ovat loppumattoman erilaisia eivätkä palautettavissa tyhjentävästi tiettyihin piirteisiin, mutta silti tunnistettavan inhimillisiä. Vapaus on _objektiivinen_ arvo, koska (tulkinta siitä, mitä obj. tarkoittaa Berlinille) se on sitä arvostavalle tärkeä ja johtaa rikottuna kärsimykseen (mikä ero subjektivismiin?) se on arvo, jonka arvokkuus palautuu tiettyihin objektiivisiin asioihin ihmisluonnossa. Vapaus on tärkeää, koska valinnat ilmaisevat yksilön persoonaa ja jos ihminen ei voi valita, persoona katoaa. Berlinin mukaan meidän tulee olla nöyriä ja hyväksyä tietämättömyytemme ja siksi kuunnella muiden tarpeita, jotta vapaus (ja yksilöiden persoonat) tulisi mahdollistettua. Berlinin jaottelun tarkoituksena ei ollut asettaa negatiivinen vapaus vastaan positiivinen vapaus, vaan puolustaa individualismia, empirismiä ja pluralismia (vs. kollektivismi, holismi, rationalistinen metafysiikka ja monismi (yhden essentian korostaminen). Vapaus ei ole ainoa tavoiteltava hyvä yhteiskunnassa, eikä sen tavoittelu ylitä muita arvoja, mutta sillä on erityinen merkitys arvopluralistisessa yhteiskunnassa: Vapaus on ehto muiden arvojen tavoittelulle. (instrumentalismi) Vapauden arvo: Onko vapaus itseisarvo vai instrumentaalinen arvo? Jos vapaus on itseisarvo, tulee sen arvon olla ainakin osin riippumaton sen mahdollistamien tekojen/ toimintojen/ asiaintilojen arvosta. Instrumentaalinen vapauskäsitys: Vapauden arvo on perustuu sen seurauksien arvoon. Vapauden itseisarvo: Tästä seuraa esimerkiksi se, että pahan teon vapaasti tekeminen tai tekemättä jättäminen on arvokas siksi, että itse vapaalla valinnalla on arvoa. Mitä arvoa on valinnalla? Mill: Ihmisen perimmäisten ominaisuuksien harjoittaminen tapahtuu valitsemalla. Kant: Autonomia on rationaalisen arvioinnin kautta aikaansaatujen periaatteiden mukaista toimintaa. Kantin mukaan autonominen toiminta vaatii vapauden olosuhteet! O: ”Kantilainen gulag” (Flint Schier) Kantin tarkoittamassa merkityksessä autonomia ei vaadi vapautta, vaan voi kukoistaa hyvinkin sortavissa olosuhteissa. Gulagista puuttuu Millin ajama vapaus elää omien päämääriensä mukaan, joten moraalinen elämä on mahdollista vapaudesta riippumatta. Kumpaa korostaa; moraalisuutta vai vapautta valita? Joskus vapaus saattaa mahdollistaa moraalisen kevytmielisyyden, jota sorron alla eläminen yleensä ei mahdollista. Millin ajatusta oman elämän kulun vapaudesta tulkitaan helposti liian voimakkaasti: elämän kulku ei tosiasiassa ole yksilön itsensä käsissä, vaikka hän tekeekin valintoja. Liberalistinen itsen toteuttaminen on melkoisen raskas projekti... Berlinin näkemys näyttäisi tukevan ajatusta, että vapaus mahdollistaa autonomian (neg vapaus mahdollistaa toimimisen pos vapauden mukaan) Näkemys 2: Moraalinen vapaus on arvokasta. Rousseau: Koska ihmiset ovat heikkoja, tulee yhteiskunnan toimia halujen hallitsijana. Lait, jotka pitävät kansalaiset velvollisuuksiaan kunnioittavina, eivät rajoita moraalista vapautta, vaikka kansalaisten päätökset eivät perustuisikaan moraaliseen ajatteluun. Ongelmana: Kuka määrittelee velvollisuudet? Jos kyseessä on demokratia, niin mitä tehdä, jos enemmistö on väärässä? V1: Kant: Toiminta kategorisen imperatiivin mukaan. Vapaus vaatii ihmisiltä jatkuvaa moraalista ajattelua ja arviointia. Toiminnanvapaus on sitä, että voimme toimia halujemme mukaan. Halujen tulee olla järjestetty jonkin hyvän elämän näkemyksen tai hyvää elämää tuottavien luonteenpiirteiden (hyveiden) mukaiseen järjestykseen. Toiminnanvapaus on poliittisen vapauden ehto. Vapaus on vallankäyttöä. Charles Taylor, Amelie O. Rorty, Kant, Hegel, Rousseau Ongelma1: Jos järjestäminen tapahtuu valittujen kriteerien tai periaatteiden mukaan, millä perusteella valinta tehdään? (Kantin kategorinen imperatiivi: Laskelma, joka lopulta takaa vain sen, ettei sääntö ole muiden sanelema?) Ongelma2: Miten käy valintojen ja toiminnan, joilla ei ole selkeää moraalista sisältöä? (Hammasharjan valinta) sensitiivisyys moraalisille tekijöille, jos niitä on. V2: Suvaitsevaisuus moraalisen vapauden takaajana Suvaitseminen vaatii vääränä pidetyn toiminnan tai asiaintilan hyväksymisen toiselle. Milloin suvaitsevuutta tarvitaan? Onko todellisia suvaitsevuutta vaativia tilanteita eli tulisiko tiedetysti väärä teko sallia joskus? Suvaitsevaisuus:Liberalistinen hyve numero yksi. Välttämätön, koska usein moraaliuskomukset vaikuttavat täysin yhteensovittamattomilta. Mahdoton, koska suvaitsevaisuutta vaativat tilanteet ovat usein jääräpäisyyden ilmentymiä erimielisten välillä. Olettaa, että suvaitsija uskoo tietävänsä asian todellisen laidan ja että hän uskoo, ettei suvaittavaa saa vakuutettua asiasta. Milloin on kyse suvaitsevaisuuden vaatimuksesta ja milloin ei? Esimerkki 1:Yhteiskunta, jossa useita uskonnollisia ryhmiä ja hallintovalta yhdellä ryhmällä. Tulisiko kansalaisia rangaista, jos he rikkovat valtaapitävän ryhmän ravintoa koskevia vakaumuksia? Jos heitä ei rangaista, onko kyse suvaitsevaisuudesta? O: Ei ole aito moraalinen erimielisyys. On olemassa universaali moraalikoodisto, joka ylittää pyhänä pidetyn tekstin. Ei suvaitsevuutta, jos ei rangaista, sillä valtaryhmän toiminta on moraalisesti väärää. Vertaa tilanteisiin, joissa käsitellään mahdollisuuksia työhön tai seksuaaliseen kanssakäymiseen. Esimerkki 2: Abortin hyväksyttävyys. Henkilö näkee asian molemmat puolet (eli ihmisalkion arvon ja naisen oikeuden itsemääräämiseen) ja tilannekohtaisuuden. Onko abortin tekijän tuomitsematta jättäminen suvaitsemista? Ei kyse suvaitsevaisuudesta, sillä mielipide asian vääryydestä/ moraalittomuudesta ei ole selvä. Kyseessä on moraalinen dilemma, jolloin suvaitsijalta puuttuu perusteltu vakaumus. Esimerkki 3. Itsemurhan hyväksyttävyys. Tilanne, jossa vain henkilö itse voi määrittää toiminnan hyväksyttävyyden tai tuomittavuuden. Onko itsemurhan tuomitsematta jättäminen suvaitsevaisuutta? Ei kyse suvaitsevaisuudesta, sillä toinen ei voi tehdä moraalista arviota toisen puolesta. Henkilöllä ei voi olla moraalista vakaumusta asiasta, joka ei koske millään tavalla häntä itseään. Monissa tilanteissa, joissa kuvittelemme olevamme suvaitsevia, emme tarkkaan ottaen olekaan. Onko todellisia suvaitsevuutta vaativia tilanteita eli tulisiko tiedetysti väärä teko sallia? Mill: Sellaisia tekoja tulisi suvaita, joissa teon estämisen kustannukset ovat suhteettomat teon aiheuttamaan vääryyteen/haittaan tai estäminen vaatii tunkeutumisen yksityisen alueelle. Ongelma 1: Miksi yksityisen alue tulisi rajata puuttumisesta vapaaksi? Ongelma 2: Miten tulee suhtautua epävirallisiin rankaisemisen tapoihin, kuten syrjintään, hyljeksintään ja epäkunnioitukseen? Miten suvaitsevaisuutta perustellaan? Relativistinen virhepäätelmä. Usein suvaitsevaisuuden katsotaan seuraavan relativismista: Koska maailmassa on monia erilaisia moraalikoodistoja, emmekä voi varmuudella tietää, kuka on oikeassa seuraa se, ettemme voi sanoa mitään siitä, mikä on oikein tai väärin (moraalirelativismi). Siksi meidän tulee suvaita toisenlaisia käsityksiä (suvaitsevaisuuden vaatimus). Siitä, että emme tiedä kuka on oikeassa, EI SEURAA, että relativismi pätee. Relativismi ja suvaitsevaisuuden vaatimus eivät ole yhteensopivia, sillä suvaitsevaisuus on vaatimus, joka käsitteellisesti edellyttää, että jokin uskotaan oikeaksi (? moraalirelativismi) ja joka esitetään normatiivisena vaateena toiselle (? moraalirelativismi). Onko demokratia perusteltavissa vapauden avulla? Analogia kantilaiseen autonomiseen toimintaan: Vapautta on elää sellaisten lakien mukaan, joita itse on ollut luomassa ja jotka velvoittavat kaikkia kansalaisia. Siksi demokratia on vapauden ilmaisua. O: Analogia on heikko, sillä yksilön vaikutusmahdollisuudet demokratiassa ovat minimaaliset V: Analogia on pätevä, sillä samoin kuin kantilaisessa autonomiassa, osallistumisen tapa (äänestäminen, Aku Ankkaa äänestäminen, äänestämättä jättäminen) on subjektin omassa hallinnassa, ei ulkoisen auktoriteetin määrättävissä. Berlin: Demokratia voi olla myös hyvin epävapaa. Enemmistöpäätökset voivat uhata vapautta (positiivisen vapauden kaltevan pinnan -argumentti). Berlinin perustelu sille, miksi demokratia on kuitenkin paras: Toisaalta on niin, että mikä tahansa muu poliittinen järjestelmä kieltää ainakin joiltain jäseniltään mahdollisuuden osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Riippumatta kansalaisten todellisesta aktiivisuuden asteesta, osallistumisen mahdollisuuden poistaminen vähentää kansalaisten vapautta. Berlinin esittämän enemmistövallan uhkan vakavuus? Filosofinen ongelma vs käytännön ongelma Filosofinen vastaus: Konsistentisti vapautta arvostavat kansalaiset toimivat vapautta maksimoiden. He eivät siis pyri vapauksien rajoittamiseen keneltäkään vähemmistöltä. Käytäntö: Ovatko kansalaiset tosiasiallisesti näin ideaalin rationaalisia? Vähemmistöjen suojaksi tarvitaan periaatteita, kuten Millin vahingon periaate! Millä ehdoin vapautta rajoittavaa lainsäädäntöä tulee rajoittaa? means to ends (tarkoitus pyhittää keinot) -rajoitteet, käytännön rajoitteet: käytännön rajoitteet. kaikki keinot eivät toimi; toiset aiheuttavat enemmän haittaa kuin hyötyä; resurssien jakaminen; kielletyn hedelmän ongelma; Eivät filosofisesti kovinkaan kiinnostavia Periaatteelliset rajoitteet: Millin vahingon periaate: Ilmaisee välttämättömän ehdon mahdolliseen vapauteen puuttumiseen. Ei kuitenkaan riittävä ehto puuttumiselle. Millin peritaate: Ongelma 1: Vahingon määrittelemisen epämääräisyys (kapea (suora ruumiillinen vahinko) vai laaja (inhimillisiä tarpeita rajoittava)). Tarkkuuden vaatimus. Ongelma 2: Kaikista teoista voi tietyissä olosuhteissa seurata vahinkoa. Periaate siis ei rajaa joitakin tilanteita puuttumisen kohteiksi eikä tosia puuttumisen ulkopuolelle (yksityisen alue). Type-token -virhepäätelmä. Oikeussalimoraalin oletus. Ongelma 3: Vahingon periaate toimii vain moraalianalyyseissä, joissa ns. oikeussalimoraalin muoto; jokainen vahinko tulee olla palautettavissa jonkun toimijan tekoon. Monet oikeudenmukaisuutta, vapautta ja moraalia koskevat tilanteet eivät ole analysoitavissa tämän muodon kautta. Ongelma 4: Koska vahingon arvioiminen tapahtuu usein todennäköisyyksien kautta, jää usein jäljelle ns. harmaa alue, jolle selkeää ratkaisua ei ole. Riskianalyysin merkitys ratkaisussa. Ongelma 5: On olemassa tekoja, joissa vahinkoa ei selkeästi aiheuteta, mutta joissa vapautta on loukattu tai vähennetty (pervo hammaslääkäri). V1: Korvataan vahingon periaate oikeusperiaatteella. V2: Lisätään vahingon periaatteeseen lisämääre, joka mahdollistaa yksilön vapauden rajoittamisen joko vahingon periaatteen tai oikeusperiaatteen mukaan. V3: Pitäydytään vahingon periaatteessa ja argumentoidaan sen puolesta, että vahinko on esimerkin kaltaisessa tapauksessa tapahtunut. Berlinin erottelu on ollut hyvin vaikutusvaltainen lähtökohta keskusteluissa (poliittisen) vapauden arvosta. Näkemys 1: Berlinille itselleen vapauden arvo perustui hänen moraaliseen pluralismiinsa, jossa arvojen lähtökohtana on ihmisten historiallisesti muodostunut erityisyys, jolle tietyt arvot ovat arvokkaita tai jopa välttämättömiä. Arvot ovat kuitenkin ihmisten luomia, eivät luonnollisia tms; ihmisten luomat arvot pohjautuvat ihmisyyteen. Ihmisyys ei kuitenkaan historiaton tai essentialistinen, mutta toimii tiettyjen rajojen puitteissa. Vertaus ihmiskasvoihin: ne ovat loppumattoman erilaisia eivätkä palautettavissa tyhjentävästi tiettyihin piirteisiin, mutta silti tunnistettavan inhimillisiä. Vapaus on _objektiivinen_ arvo, koska (tulkinta siitä, mitä obj. tarkoittaa Berlinille) se on sitä arvostavalle tärkeä ja johtaa rikottuna kärsimykseen (mikä ero subjektivismiin?) se on arvo, jonka arvokkuus palautuu tiettyihin objektiivisiin asioihin ihmisluonnossa. Vapaus on tärkeää, koska valinnat ilmaisevat yksilön persoonaa ja jos ihminen ei voi valita, persoona katoaa. Berlinin mukaan meidän tulee olla nöyriä ja hyväksyä tietämättömyytemme ja siksi kuunnella muiden tarpeita, jotta vapaus (ja yksilöiden persoonat) tulisi mahdollistettua. Berlinin jaottelun tarkoituksena ei ollut asettaa negatiivinen vapaus vastaan positiivinen vapaus, vaan puolustaa individualismia, empirismiä ja pluralismia (vs. kollektivismi, holismi, rationalistinen metafysiikka ja monismi (yhden essentian korostaminen). Vapaus ei ole ainoa tavoiteltava hyvä yhteiskunnassa, eikä sen tavoittelu ylitä muita arvoja, mutta sillä on erityinen merkitys arvopluralistisessa yhteiskunnassa: Vapaus on ehto muiden arvojen tavoittelulle. (instrumentalismi) Vapauden arvo: Onko vapaus itseisarvo vai instrumentaalinen arvo? Jos vapaus on itseisarvo, tulee sen arvon olla ainakin osin riippumaton sen mahdollistamien tekojen/ toimintojen/ asiaintilojen arvosta. Instrumentaalinen vapauskäsitys: Vapauden arvo on perustuu sen seurauksien arvoon. Vapauden itseisarvo: Tästä seuraa esimerkiksi se, että pahan teon vapaasti tekeminen tai tekemättä jättäminen on arvokas siksi, että itse vapaalla valinnalla on arvoa. Mitä arvoa on valinnalla? Mill: Ihmisen perimmäisten ominaisuuksien harjoittaminen tapahtuu valitsemalla. Kant: Autonomia on rationaalisen arvioinnin kautta aikaansaatujen periaatteiden mukaista toimintaa. Kantin mukaan autonominen toiminta vaatii vapauden olosuhteet! O: ”Kantilainen gulag” (Flint Schier) Kantin tarkoittamassa merkityksessä autonomia ei vaadi vapautta, vaan voi kukoistaa hyvinkin sortavissa olosuhteissa. Gulagista puuttuu Millin ajama vapaus elää omien päämääriensä mukaan, joten moraalinen elämä on mahdollista vapaudesta riippumatta. Kumpaa korostaa; moraalisuutta vai vapautta valita? Joskus vapaus saattaa mahdollistaa moraalisen kevytmielisyyden, jota sorron alla eläminen yleensä ei mahdollista. Millin ajatusta oman elämän kulun vapaudesta tulkitaan helposti liian voimakkaasti: elämän kulku ei tosiasiassa ole yksilön itsensä käsissä, vaikka hän tekeekin valintoja. Liberalistinen itsen toteuttaminen on melkoisen raskas projekti... Berlinin näkemys näyttäisi tukevan ajatusta, että vapaus mahdollistaa autonomian (neg vapaus mahdollistaa toimimisen pos vapauden mukaan) Näkemys 2: Moraalinen vapaus on arvokasta. Rousseau: Koska ihmiset ovat heikkoja, tulee yhteiskunnan toimia halujen hallitsijana. Lait, jotka pitävät kansalaiset velvollisuuksiaan kunnioittavina, eivät rajoita moraalista vapautta, vaikka kansalaisten päätökset eivät perustuisikaan moraaliseen ajatteluun. Ongelmana: Kuka määrittelee velvollisuudet? Jos kyseessä on demokratia, niin mitä tehdä, jos enemmistö on väärässä? V1: Kant: Toiminta kategorisen imperatiivin mukaan. Vapaus vaatii ihmisiltä jatkuvaa moraalista ajattelua ja arviointia. Toiminnanvapaus on sitä, että voimme toimia halujemme mukaan. Halujen tulee olla järjestetty jonkin hyvän elämän näkemyksen tai hyvää elämää tuottavien luonteenpiirteiden (hyveiden) mukaiseen järjestykseen. Toiminnanvapaus on poliittisen vapauden ehto. Vapaus on vallankäyttöä. Charles Taylor, Amelie O. Rorty, Kant, Hegel, Rousseau Ongelma1: Jos järjestäminen tapahtuu valittujen kriteerien tai periaatteiden mukaan, millä perusteella valinta tehdään? (Kantin kategorinen imperatiivi: Laskelma, joka lopulta takaa vain sen, ettei sääntö ole muiden sanelema?) Ongelma2: Miten käy valintojen ja toiminnan, joilla ei ole selkeää moraalista sisältöä? (Hammasharjan valinta) sensitiivisyys moraalisille tekijöille, jos niitä on. V2: Suvaitsevaisuus moraalisen vapauden takaajana Suvaitseminen vaatii vääränä pidetyn toiminnan tai asiaintilan hyväksymisen toiselle. Milloin suvaitsevuutta tarvitaan? Onko todellisia suvaitsevuutta vaativia tilanteita eli tulisiko tiedetysti väärä teko sallia joskus? Suvaitsevaisuus:Liberalistinen hyve numero yksi. Välttämätön, koska usein moraaliuskomukset vaikuttavat täysin yhteensovittamattomilta. Mahdoton, koska suvaitsevaisuutta vaativat tilanteet ovat usein jääräpäisyyden ilmentymiä erimielisten välillä. Olettaa, että suvaitsija uskoo tietävänsä asian todellisen laidan ja että hän uskoo, ettei suvaittavaa saa vakuutettua asiasta. Milloin on kyse suvaitsevaisuuden vaatimuksesta ja milloin ei? Esimerkki 1:Yhteiskunta, jossa useita uskonnollisia ryhmiä ja hallintovalta yhdellä ryhmällä. Tulisiko kansalaisia rangaista, jos he rikkovat valtaapitävän ryhmän ravintoa koskevia vakaumuksia? Jos heitä ei rangaista, onko kyse suvaitsevaisuudesta? O: Ei ole aito moraalinen erimielisyys. On olemassa universaali moraalikoodisto, joka ylittää pyhänä pidetyn tekstin. Ei suvaitsevuutta, jos ei rangaista, sillä valtaryhmän toiminta on moraalisesti väärää. Vertaa tilanteisiin, joissa käsitellään mahdollisuuksia työhön tai seksuaaliseen kanssakäymiseen. Esimerkki 2: Abortin hyväksyttävyys. Henkilö näkee asian molemmat puolet (eli ihmisalkion arvon ja naisen oikeuden itsemääräämiseen) ja tilannekohtaisuuden. Onko abortin tekijän tuomitsematta jättäminen suvaitsemista? Ei kyse suvaitsevaisuudesta, sillä mielipide asian vääryydestä/ moraalittomuudesta ei ole selvä. Kyseessä on moraalinen dilemma, jolloin suvaitsijalta puuttuu perusteltu vakaumus. Esimerkki 3. Itsemurhan hyväksyttävyys. Tilanne, jossa vain henkilö itse voi määrittää toiminnan hyväksyttävyyden tai tuomittavuuden. Onko itsemurhan tuomitsematta jättäminen suvaitsevaisuutta? Ei kyse suvaitsevaisuudesta, sillä toinen ei voi tehdä moraalista arviota toisen puolesta. Henkilöllä ei voi olla moraalista vakaumusta asiasta, joka ei koske millään tavalla häntä itseään. Monissa tilanteissa, joissa kuvittelemme olevamme suvaitsevia, emme tarkkaan ottaen olekaan. Onko todellisia suvaitsevuutta vaativia tilanteita eli tulisiko tiedetysti väärä teko sallia? Mill: Sellaisia tekoja tulisi suvaita, joissa teon estämisen kustannukset ovat suhteettomat teon aiheuttamaan vääryyteen/haittaan tai estäminen vaatii tunkeutumisen yksityisen alueelle. Ongelma 1: Miksi yksityisen alue tulisi rajata puuttumisesta vapaaksi? Ongelma 2: Miten tulee suhtautua epävirallisiin rankaisemisen tapoihin, kuten syrjintään, hyljeksintään ja epäkunnioitukseen? Miten suvaitsevaisuutta perustellaan? Relativistinen virhepäätelmä. Usein suvaitsevaisuuden katsotaan seuraavan relativismista: Koska maailmassa on monia erilaisia moraalikoodistoja, emmekä voi varmuudella tietää, kuka on oikeassa seuraa se, ettemme voi sanoa mitään siitä, mikä on oikein tai väärin (moraalirelativismi). Siksi meidän tulee suvaita toisenlaisia käsityksiä (suvaitsevaisuuden vaatimus). Siitä, että emme tiedä kuka on oikeassa, EI SEURAA, että relativismi pätee. Relativismi ja suvaitsevaisuuden vaatimus eivät ole yhteensopivia, sillä suvaitsevaisuus on vaatimus, joka käsitteellisesti edellyttää, että jokin uskotaan oikeaksi (? moraalirelativismi) ja joka esitetään normatiivisena vaateena toiselle (? moraalirelativismi). Onko demokratia perusteltavissa vapauden avulla? Analogia kantilaiseen autonomiseen toimintaan: Vapautta on elää sellaisten lakien mukaan, joita itse on ollut luomassa ja jotka velvoittavat kaikkia kansalaisia. Siksi demokratia on vapauden ilmaisua. O: Analogia on heikko, sillä yksilön vaikutusmahdollisuudet demokratiassa ovat minimaaliset V: Analogia on pätevä, sillä samoin kuin kantilaisessa autonomiassa, osallistumisen tapa (äänestäminen, Aku Ankkaa äänestäminen, äänestämättä jättäminen) on subjektin omassa hallinnassa, ei ulkoisen auktoriteetin määrättävissä. Berlin: Demokratia voi olla myös hyvin epävapaa. Enemmistöpäätökset voivat uhata vapautta (positiivisen vapauden kaltevan pinnan -argumentti). Berlinin perustelu sille, miksi demokratia on kuitenkin paras: Toisaalta on niin, että mikä tahansa muu poliittinen järjestelmä kieltää ainakin joiltain jäseniltään mahdollisuuden osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Riippumatta kansalaisten todellisesta aktiivisuuden asteesta, osallistumisen mahdollisuuden poistaminen vähentää kansalaisten vapautta. Berlinin esittämän enemmistövallan uhkan vakavuus? Filosofinen ongelma vs käytännön ongelma Filosofinen vastaus: Konsistentisti vapautta arvostavat kansalaiset toimivat vapautta maksimoiden. He eivät siis pyri vapauksien rajoittamiseen keneltäkään vähemmistöltä. Käytäntö: Ovatko kansalaiset tosiasiallisesti näin ideaalin rationaalisia? Vähemmistöjen suojaksi tarvitaan periaatteita, kuten Millin vahingon periaate! Millä ehdoin vapautta rajoittavaa lainsäädäntöä tulee rajoittaa? means to ends (tarkoitus pyhittää keinot) -rajoitteet, käytännön rajoitteet: käytännön rajoitteet. kaikki keinot eivät toimi; toiset aiheuttavat enemmän haittaa kuin hyötyä; resurssien jakaminen; kielletyn hedelmän ongelma; Eivät filosofisesti kovinkaan kiinnostavia Periaatteelliset rajoitteet: Millin vahingon periaate: Ilmaisee välttämättömän ehdon mahdolliseen vapauteen puuttumiseen. Ei kuitenkaan riittävä ehto puuttumiselle. Millin peritaate: Ongelma 1: Vahingon määrittelemisen epämääräisyys (kapea (suora ruumiillinen vahinko) vai laaja (inhimillisiä tarpeita rajoittava)). Tarkkuuden vaatimus. Ongelma 2: Kaikista teoista voi tietyissä olosuhteissa seurata vahinkoa. Periaate siis ei rajaa joitakin tilanteita puuttumisen kohteiksi eikä tosia puuttumisen ulkopuolelle (yksityisen alue). Type-token -virhepäätelmä. Oikeussalimoraalin oletus. Ongelma 3: Vahingon periaate toimii vain moraalianalyyseissä, joissa ns. oikeussalimoraalin muoto; jokainen vahinko tulee olla palautettavissa jonkun toimijan tekoon. Monet oikeudenmukaisuutta, vapautta ja moraalia koskevat tilanteet eivät ole analysoitavissa tämän muodon kautta. Ongelma 4: Koska vahingon arvioiminen tapahtuu usein todennäköisyyksien kautta, jää usein jäljelle ns. harmaa alue, jolle selkeää ratkaisua ei ole. Riskianalyysin merkitys ratkaisussa. Ongelma 5: On olemassa tekoja, joissa vahinkoa ei selkeästi aiheuteta, mutta joissa vapautta on loukattu tai vähennetty (pervo hammaslääkäri). V1: Korvataan vahingon periaate oikeusperiaatteella. V2: Lisätään vahingon periaatteeseen lisämääre, joka mahdollistaa yksilön vapauden rajoittamisen joko vahingon periaatteen tai oikeusperiaatteen mukaan. V3: Pitäydytään vahingon periaatteessa ja argumentoidaan sen puolesta, että vahinko on esimerkin kaltaisessa tapauksessa tapahtunut.

    37. Vapauden rajoittaminen Lisäperiaatteita, jos vapautta voi rajoittaa muistakin syistä kuin vahingon estämisen vuoksi. Lainsäädännön moralistisuus: Henkilön vapauteen saa puuttua estääkseen epämoraalisia tai vääryyttä aiheuttavia tekoja. Loukkaamisen periaate: Henkilön vapauteen saa puuttua, jos teko loukkaa toista henkilöä. (ei välttämättä tarkoita, että loukkaaminen vahingoittaa) Paternalismi: Henkilön vapauteen saa puuttua, jos henkilö ei ole kykenevä itse toimimaan omaa parastaan edistäen. (lapset) 1. Lainsäädännön moralistisuus (legal moralism). Lakia voidaan käyttää edistämään moraalisia periaatteita ja arvoja. Jotta voisi toimia jotain vahingon periaatteeseen lisäävänä tai sen korvaavana, täytyy löytää tekojen joukko, jotka ovat moraalisesti tuomittavia riippumatta niiden aiheuttamasta vahingosta. Teon tuomittavuus seuraa itselle aiheutetusta vahingosta tai kyvyttömyydestä toimia oman etunsa tai periaatteidensa mukaisesti. Teko ei koske muita tai on vapaaehtoista, mutta tuomittava. (esim. seksuaalinen teko) Jotta olisi hyväksyttävä periaate, tulee hyväksyä ajatus, että yhteiskunta voi kieltää poikkeavan, mutta haitattoman toiminnan. Perusteena voi olla yhteisön säilyminen, mukautuminen perinteisiin/yleisesti hyväksyttyihin normeihin. Lähtökohtana Hartin vastalause Devlinin kokonaismoraalin puolustukselle (nykyisin esillä lähinnä monikulttuurisuuskeskustelussa): - Devlin kirjoitti ns. Wolfendon raportin (1957), jossa vastusti homoseksuaalisten tekojen sallimista yksityisen alueella vapaaehtoisten aikuisten välillä; vastusti Millin yksityisen alueen rajausta. Yhteisön moraali on kokonaisuus, jonka rakenteen täytyy säilyä muuttumattomana, jotta yhteisön päämääriä voidaan tavoitella ja saavuttaa. Muutos tuhoaa yhteisön. Williamsin muotoilu: Teko X on väärin. Teko X on väärä funktionaalisessa mielessä eli yhteisön säilyttämisen mielessä Siis yhteisöllä S on oikeus tehdä mitä tahansa tarpeellista säilyttääkseen itsensä; se voi tehdä sen, mitä vaaditaan teon X kieltämiseksi/tukahduttamiseksi. H.L.A. Hartin vastaus Devlinille: Devlinin väitettä voidaan pitää määritelmällisenä: A priori -väite, jonka mukaan yhteiskunta muodostuu moraalistaan. Jos yhteisön moraali muuttuu, niin muuttuu yhteiskuntakin. Tästä ei seuraa, että yhteiskunta saa suojella itseään muutokselta lain ja sosiaalisten sanktioiden keinoin. (vrt. hedelmöityshoitolain rajaaminen yhteiskunnan arvoilla) Devlinin väite voi olla myös sisällöllinen: Ensinnäkin se vaikuttaa vahingonperiaatteen sovellukselta. (Moraalisesta muutoksesta seuraa vahinkoa) Toiseksi se on empiirinen väite, jonka totuusarvoa tutkimalla voidaan päätellä sen pätevyys. Dworkinin vastalause Devlinille: Devlinin argumentti ei ole moraalinen argumentti, vaan ennaltamäärätyn näkemyksen tuputtamista; hyväksytyn näkemyksen rationalisointia. Devlinin argumentti kommunitaristien ja monikulturalistien käytössä: Henkilön identiteetti ja hyvän elämän käsitykset muotoutuvat sosiaalisesti ja kulttuurisesti, joten sosiaalista tilaa ja kulttuuria tulee suojella, jotta henkilön identiteetti ei vaarantuisi ja hän voisi tavoitella hyvää elämää. Mitkä tekijät ovat sellaisia, että ne voidaan nimetä kulttuurin tai sosiaalisen tilan olennaisiksi osiksi? Onko tekijöitä, joiden muuttaminen voisi parantaa henkilön mahdollisuuksia elää hyvän elämän käsityksensä mukaan? 2. Loukkaamisen periaate (offence). Onko loukkaaminen tuomittavaa ilman siihen liittyvää vahinkoa? Millaisia tapauksia? Feinbergin hyväksymä esimerkki: ”Rikas homoseksuaali kuvailee Times Squaren jättitaululla seksielämäänsä”. (vrt. Animalian julistekampanja) Vastaus 1: Tuottaa vahinkoa, koska ei valinnanmahdollisuutta siihen, näkeekö. Ei siis ole esimerkki loukkaamisesta ilman vahinkoa. Vastaus 2: Ei tuota vahinkoa, vain loukkaa, joten vahingon periaatetta ei saa vetää mukaan. On siis esimerkki puhtaasta loukkauksesta. Mikä on loukkaamisen merkitys? Tulisiko loukkaamista ilman vahinkoa pitää vapautta rajoittavana periaatteena? Epäkohteliaisuuden tunnistaminen ja välttäminen (kuten kohteleminen välineenä) tärkeää ihmissuhteiden kannalta. Ei kuitenkaan lailla hallittavissa. Loukkaamisen välttäminen mahdotonta moniarvoisessa yhteiskunnassa. Loukkaaminen voi toimia myös tärkeiden poliittisten tai eettisten asioiden ajajana. (arvostelusta fatwa -esimerkki) 3. Paternalismi Mill rajaa vahingon periaatteen ulkopuolelle teot, jotka vahingoittavat vain henkilöä itseään (self-regarding). Tämä ei kuitenkaan koske lapsia (edes Millillä). Myös sellaiset henkilöt ja yhteisöt, jotka vaativat muiden huolenpitoa tai ovat ”takapajuisessa tilassa”, ovat periaatteen soveltamisen ulkopuolella. Paternalistisen periaatteen mukainen sääntely: rankaisemisen mahdollisuus (sakko ajamisesta ilman turvavyötä) pakottavuus (esim. veden fluoraaminen) keskeisin tavoite estää kansalaisia vahingoittamasta itseään (ei toisiaan) (vrt. tupakkalaki ja kaksoisvaikutuksen periaate). Berlin suhtautui skeptisesti paternalismiin: voidaanko paternalismi oikeuttaa ja miten? Def. Paternalismi: X toimii paternalistisesti Y:tä kohtaan tekemällä teon Z, kun Z häiritseen Y:n vapautta tai autonomiaa, X tekee Z:n ilman Y:n suostumusta, ja X tekee Z:n vain siksi, että Z parantaa Y:n hyvinvointia (sisältäen Y_n hyvinvoinnin laskemisen) tai jotenkin edistää Y:n intressejä, arvoja tai hyvää. Poliittisessa paternalismissa X on valtio Määritelmiä: (taululle!) kova vs pehmeä paternalismi esim. mies yrittää kävellä sillalle, joka on huonossa kunnossa. pehmeän paternalismin mukaan me voimme estää häntä kulkemasta, jos tarkoituksemme on varmistaa, että hän tietää sillan kunnon olevan huono (hän esim puhuu vain japania); jos hän ilmaisee tiedon ja halun tehdä itsemurha, me emme voi häntä estää. Kovan paternalismin mukaan meillä voimme joissakin tapauksissa estää häntä ylittämästä siltaa, vaikka tietäisimme hänen toimivat omien päätöstensä mukaan. Laaja vs kapea paternalismi Kapen paternalismin kannattaja on kiinnostunut vain valtion puolelta tulevasta pakottamisesta; eli lain avulla pakottamisesta. Laaja paternalismi koskee kaikkea valtion, instituutioiden ja yksilöiden tekemää pakottamista. Heikko vs vahva paternalismi heikon paternalismin mukaan on oikeutettua puuttua niihin keinoihin, joiden avulla toimija pyrkii tavoitteisiinsa, jos voimme arvioida, ettei toimija pääse niiden avulla tavoittelemaansa. (esim. turvavyöpakko: jos ihminen tosiasiassa arvostaa turvallisuutta enemmän kuin mukavuutta, voimme pakottaa hänet pitämään turvavyötä.) Vahvan paternalismin mukaan ihmiset voivat olla erehtyneitä tavoitteidensa suhteen ja voimme puuttua estämällä heitä saavuttamasta tavoitteitaan. (esim. kypäräpakko: jos ihminen tosiasiassa arvostaa tuulenvirettä hiuksissaan enemmän kuin turvallisuutta, voimme pakottaa hänet pitämään kypärää, kun hän ajaa moottoripyörää, koska hänen tavoitteensa on irrationaalinen tai virheellinen) (Voimme puuttua virheellisiin uskomuksiin (tietoon), mutta emme virheellisiin arvoarvostelmiin. (esim: jos ihminen haluaa hypätä ikkunasta, jotta hän voisi leijua ilmassa höyhenen lailla, voimme estää häntä. Jos hän haluaa hypätä, koska hän uskoo spontaanien päätösten tärkeyteen, me emme voi estää häntä.)) Puhdas vs epäpuhdas paternalismi Puhtaassa paternalismissa suojeltavien joukko on sama/identtinen kuin toimijoiden joukko (esim. uimarien estäminen kun uimavalvoja ei ole paikalla) Epäpuhtaassa paternalismissa suojeltavien joukko on suurempi/ei-identtinen kuin toimijoiden joukko. (esim. tupakanvalmistuksen kieltäminen suojelee tupakoivia, jotka kuitenkin suostuvat tupakoimaan ja vaarantamaan terveytensä, eikä tupakanvalmistaja ole välttämättä tupakoija.) Moraalinen vs hyvinvointipaternalismi Moraalisessa paternalismissa suojellaan toimijaa intresseiltä, jotka ovat moraalisesti korruptoivia (esim. prostituution kieltäminen, vaikka terveys jne. asiat olisivat kunnossa siitä syystä, että oman kehon myyminen on moraalisesti korruptoivaa.) Tarkoitus on siis parantaa toimina moraalista hyvinvointia. Hyvinvointipaternalismissa pyritään suojaamaan toimijan psykologisia ja fysiologisia intressejä ilman moraalista kannanottoa. (esim. Henkilön suojaaminen kuolemalta tai tuskallisislta tunteilta) Lainsäädäntömoralismi (legal moralism) tulee erottaa moraalisesta paternalismista! (tästä myöhemmin vielä) ajatus, että jotkut toimintatavat ovat moraalisesti väärin ja tulee siksi kieltää. esim. kääpiönheittokisat, joissa lyhytkasvuiset pitävät kypäriä, saavat palkkaa ja ovat mukana vapaaehtoisesti on kielletty siksi, että toiminta on väärin; ei siksi, että kääpiölle olisi toiminnasta haittaa tai vaaraa eikä siksi, että kääpiön moraali korruptoituisi toiminnassa. Millä ehdoin paternalismi voidaan oikeuttaa? Kummalla puolella todistustaakka? vapauden rajoittamista: paternalistilla tt teko, jonka tarkoitus on tuottaa hyvää toiselle: anti-paternalistilla tt Millin mukaan todistustaakka riippuu siitä, _ketä_ kohdellaan paternalistisesti Jos lapsi, tt on anti-paternalistilla; jos täysivaltainen aikuinen, tt paternalistilla Milloin ja millaisissa tilanteissa voidaan tuo erottelu ylittää? Missä tahansa tilanteessa? Jos teon tarkoitus on hyödyttää toista, eikä se riko tai vaikuta muiden intresseihin, se voidaan tehdä. Eli hyvää saa tehdä keinolla millä hyvänsä. Hyvän tekeminen toiselle hänen luvallaan ja vastoin hänen lupaansa tai tahtoaan tulee erottaa toisistaan! Ei hyvä näkemys siis. Ei koskaan? Voi perustua uskomukseen, ettei toiselle voi koskaan itse asiassa tehdä hyvää, jos se on vastoin hänen tahtoaan. (empiirinen näkemys) Hyvätkin tulokset lopulta tuottavat niin paljon haittaa, että ne nollautuvat. Mitä tehdä tilanteissa, joissa voimme laskea, että saldo jää hiukan plussan puolelle? Toimia joskus paternalistisesti? Voi perustua uskomukseen, että vaikka toiselle voi tehdä hyvää vastoin hänen tahtoaan, tämä on ristiriidassa perustavien normatiivisten periaatteiden kanssa.(normatiivinen näkemys; kantilainen) Voi sotia ihmiskäsitystämme ja hyväkäsitystämme vastaan: ihmistä tulee kohdella autonomisena/rationaalisena toimijana tai hänen hyvinvointiaan vastaan rikotaan; ihmisen hyvä elämä ei ole hyvää siksi, että se on hyvää per se, vaan siksi, että se on hänen omansa. Aikuisen ihmisen autonomiaan puuttuminen on sitä, että henkilöä kohdellaan välineenä oman hyvänsä tavoittelussa päämäärän sijaan. Joissakin tilanteissa? Konsekventalistiset syyt: enemmän hyvää kuin huonoa; pitkän aikavälin hyötyjen punnitseminen lyhyen sijaan. (esim. on parempi estää huumeiden käyttö, koska se saattaa johtaa autonomian menetykseen ja estäminen ylläpitää autonomiaa) Huom! Sopii yhteen autonomiaa korostavien teorioiden kanssa, koska autonomia on yksi inhimillinen hyvä. Sopimusteoreettiset syyt: Paternalismi on sallittua niissä tapauksissa, jos voidaan olettaa, että kaikki suostuisivat siihen relevantin tiedon ja motivaation vallitessa. (esim. koska kaikki tietävät, että olemme joskus taipuvaisia masennukseen, itsemurhien esto on joskus perusteltua, jotta voimme saada selville olisiko kyseessä masennus, joka voidaan hoitaa). 1. Lainsäädännön moralistisuus (legal moralism). Lakia voidaan käyttää edistämään moraalisia periaatteita ja arvoja. Jotta voisi toimia jotain vahingon periaatteeseen lisäävänä tai sen korvaavana, täytyy löytää tekojen joukko, jotka ovat moraalisesti tuomittavia riippumatta niiden aiheuttamasta vahingosta. Teon tuomittavuus seuraa itselle aiheutetusta vahingosta tai kyvyttömyydestä toimia oman etunsa tai periaatteidensa mukaisesti. Teko ei koske muita tai on vapaaehtoista, mutta tuomittava. (esim. seksuaalinen teko) Jotta olisi hyväksyttävä periaate, tulee hyväksyä ajatus, että yhteiskunta voi kieltää poikkeavan, mutta haitattoman toiminnan. Perusteena voi olla yhteisön säilyminen, mukautuminen perinteisiin/yleisesti hyväksyttyihin normeihin. Lähtökohtana Hartin vastalause Devlinin kokonaismoraalin puolustukselle (nykyisin esillä lähinnä monikulttuurisuuskeskustelussa): - Devlin kirjoitti ns. Wolfendon raportin (1957), jossa vastusti homoseksuaalisten tekojen sallimista yksityisen alueella vapaaehtoisten aikuisten välillä; vastusti Millin yksityisen alueen rajausta. Yhteisön moraali on kokonaisuus, jonka rakenteen täytyy säilyä muuttumattomana, jotta yhteisön päämääriä voidaan tavoitella ja saavuttaa. Muutos tuhoaa yhteisön. Williamsin muotoilu: Teko X on väärin. Teko X on väärä funktionaalisessa mielessä eli yhteisön säilyttämisen mielessä Siis yhteisöllä S on oikeus tehdä mitä tahansa tarpeellista säilyttääkseen itsensä; se voi tehdä sen, mitä vaaditaan teon X kieltämiseksi/tukahduttamiseksi. H.L.A. Hartin vastaus Devlinille: Devlinin väitettä voidaan pitää määritelmällisenä: A priori -väite, jonka mukaan yhteiskunta muodostuu moraalistaan. Jos yhteisön moraali muuttuu, niin muuttuu yhteiskuntakin. Tästä ei seuraa, että yhteiskunta saa suojella itseään muutokselta lain ja sosiaalisten sanktioiden keinoin. (vrt. hedelmöityshoitolain rajaaminen yhteiskunnan arvoilla) Devlinin väite voi olla myös sisällöllinen: Ensinnäkin se vaikuttaa vahingonperiaatteen sovellukselta. (Moraalisesta muutoksesta seuraa vahinkoa) Toiseksi se on empiirinen väite, jonka totuusarvoa tutkimalla voidaan päätellä sen pätevyys. Dworkinin vastalause Devlinille: Devlinin argumentti ei ole moraalinen argumentti, vaan ennaltamäärätyn näkemyksen tuputtamista; hyväksytyn näkemyksen rationalisointia. Devlinin argumentti kommunitaristien ja monikulturalistien käytössä: Henkilön identiteetti ja hyvän elämän käsitykset muotoutuvat sosiaalisesti ja kulttuurisesti, joten sosiaalista tilaa ja kulttuuria tulee suojella, jotta henkilön identiteetti ei vaarantuisi ja hän voisi tavoitella hyvää elämää. Mitkä tekijät ovat sellaisia, että ne voidaan nimetä kulttuurin tai sosiaalisen tilan olennaisiksi osiksi? Onko tekijöitä, joiden muuttaminen voisi parantaa henkilön mahdollisuuksia elää hyvän elämän käsityksensä mukaan? 2. Loukkaamisen periaate (offence). Onko loukkaaminen tuomittavaa ilman siihen liittyvää vahinkoa? Millaisia tapauksia? Feinbergin hyväksymä esimerkki: ”Rikas homoseksuaali kuvailee Times Squaren jättitaululla seksielämäänsä”. (vrt. Animalian julistekampanja) Vastaus 1: Tuottaa vahinkoa, koska ei valinnanmahdollisuutta siihen, näkeekö. Ei siis ole esimerkki loukkaamisesta ilman vahinkoa. Vastaus 2: Ei tuota vahinkoa, vain loukkaa, joten vahingon periaatetta ei saa vetää mukaan. On siis esimerkki puhtaasta loukkauksesta. Mikä on loukkaamisen merkitys? Tulisiko loukkaamista ilman vahinkoa pitää vapautta rajoittavana periaatteena? Epäkohteliaisuuden tunnistaminen ja välttäminen (kuten kohteleminen välineenä) tärkeää ihmissuhteiden kannalta. Ei kuitenkaan lailla hallittavissa. Loukkaamisen välttäminen mahdotonta moniarvoisessa yhteiskunnassa. Loukkaaminen voi toimia myös tärkeiden poliittisten tai eettisten asioiden ajajana. (arvostelusta fatwa -esimerkki) 3. Paternalismi Mill rajaa vahingon periaatteen ulkopuolelle teot, jotka vahingoittavat vain henkilöä itseään (self-regarding). Tämä ei kuitenkaan koske lapsia (edes Millillä). Myös sellaiset henkilöt ja yhteisöt, jotka vaativat muiden huolenpitoa tai ovat ”takapajuisessa tilassa”, ovat periaatteen soveltamisen ulkopuolella. Paternalistisen periaatteen mukainen sääntely: rankaisemisen mahdollisuus (sakko ajamisesta ilman turvavyötä) pakottavuus (esim. veden fluoraaminen) keskeisin tavoite estää kansalaisia vahingoittamasta itseään (ei toisiaan) (vrt. tupakkalaki ja kaksoisvaikutuksen periaate). Berlin suhtautui skeptisesti paternalismiin: voidaanko paternalismi oikeuttaa ja miten? Def. Paternalismi: X toimii paternalistisesti Y:tä kohtaan tekemällä teon Z, kun Z häiritseen Y:n vapautta tai autonomiaa, X tekee Z:n ilman Y:n suostumusta, ja X tekee Z:n vain siksi, että Z parantaa Y:n hyvinvointia (sisältäen Y_n hyvinvoinnin laskemisen) tai jotenkin edistää Y:n intressejä, arvoja tai hyvää. Poliittisessa paternalismissa X on valtio Määritelmiä: (taululle!) kova vs pehmeä paternalismi esim. mies yrittää kävellä sillalle, joka on huonossa kunnossa. pehmeän paternalismin mukaan me voimme estää häntä kulkemasta, jos tarkoituksemme on varmistaa, että hän tietää sillan kunnon olevan huono (hän esim puhuu vain japania); jos hän ilmaisee tiedon ja halun tehdä itsemurha, me emme voi häntä estää. Kovan paternalismin mukaan meillä voimme joissakin tapauksissa estää häntä ylittämästä siltaa, vaikka tietäisimme hänen toimivat omien päätöstensä mukaan. Laaja vs kapea paternalismi Kapen paternalismin kannattaja on kiinnostunut vain valtion puolelta tulevasta pakottamisesta; eli lain avulla pakottamisesta. Laaja paternalismi koskee kaikkea valtion, instituutioiden ja yksilöiden tekemää pakottamista. Heikko vs vahva paternalismi heikon paternalismin mukaan on oikeutettua puuttua niihin keinoihin, joiden avulla toimija pyrkii tavoitteisiinsa, jos voimme arvioida, ettei toimija pääse niiden avulla tavoittelemaansa. (esim. turvavyöpakko: jos ihminen tosiasiassa arvostaa turvallisuutta enemmän kuin mukavuutta, voimme pakottaa hänet pitämään turvavyötä.) Vahvan paternalismin mukaan ihmiset voivat olla erehtyneitä tavoitteidensa suhteen ja voimme puuttua estämällä heitä saavuttamasta tavoitteitaan. (esim. kypäräpakko: jos ihminen tosiasiassa arvostaa tuulenvirettä hiuksissaan enemmän kuin turvallisuutta, voimme pakottaa hänet pitämään kypärää, kun hän ajaa moottoripyörää, koska hänen tavoitteensa on irrationaalinen tai virheellinen) (Voimme puuttua virheellisiin uskomuksiin (tietoon), mutta emme virheellisiin arvoarvostelmiin. (esim: jos ihminen haluaa hypätä ikkunasta, jotta hän voisi leijua ilmassa höyhenen lailla, voimme estää häntä. Jos hän haluaa hypätä, koska hän uskoo spontaanien päätösten tärkeyteen, me emme voi estää häntä.)) Puhdas vs epäpuhdas paternalismi Puhtaassa paternalismissa suojeltavien joukko on sama/identtinen kuin toimijoiden joukko (esim. uimarien estäminen kun uimavalvoja ei ole paikalla) Epäpuhtaassa paternalismissa suojeltavien joukko on suurempi/ei-identtinen kuin toimijoiden joukko. (esim. tupakanvalmistuksen kieltäminen suojelee tupakoivia, jotka kuitenkin suostuvat tupakoimaan ja vaarantamaan terveytensä, eikä tupakanvalmistaja ole välttämättä tupakoija.) Moraalinen vs hyvinvointipaternalismi Moraalisessa paternalismissa suojellaan toimijaa intresseiltä, jotka ovat moraalisesti korruptoivia (esim. prostituution kieltäminen, vaikka terveys jne. asiat olisivat kunnossa siitä syystä, että oman kehon myyminen on moraalisesti korruptoivaa.) Tarkoitus on siis parantaa toimina moraalista hyvinvointia. Hyvinvointipaternalismissa pyritään suojaamaan toimijan psykologisia ja fysiologisia intressejä ilman moraalista kannanottoa. (esim. Henkilön suojaaminen kuolemalta tai tuskallisislta tunteilta) Lainsäädäntömoralismi (legal moralism) tulee erottaa moraalisesta paternalismista! (tästä myöhemmin vielä) ajatus, että jotkut toimintatavat ovat moraalisesti väärin ja tulee siksi kieltää. esim. kääpiönheittokisat, joissa lyhytkasvuiset pitävät kypäriä, saavat palkkaa ja ovat mukana vapaaehtoisesti on kielletty siksi, että toiminta on väärin; ei siksi, että kääpiölle olisi toiminnasta haittaa tai vaaraa eikä siksi, että kääpiön moraali korruptoituisi toiminnassa. Millä ehdoin paternalismi voidaan oikeuttaa? Kummalla puolella todistustaakka? vapauden rajoittamista: paternalistilla tt teko, jonka tarkoitus on tuottaa hyvää toiselle: anti-paternalistilla tt Millin mukaan todistustaakka riippuu siitä, _ketä_ kohdellaan paternalistisesti Jos lapsi, tt on anti-paternalistilla; jos täysivaltainen aikuinen, tt paternalistilla Milloin ja millaisissa tilanteissa voidaan tuo erottelu ylittää? Missä tahansa tilanteessa? Jos teon tarkoitus on hyödyttää toista, eikä se riko tai vaikuta muiden intresseihin, se voidaan tehdä. Eli hyvää saa tehdä keinolla millä hyvänsä. Hyvän tekeminen toiselle hänen luvallaan ja vastoin hänen lupaansa tai tahtoaan tulee erottaa toisistaan! Ei hyvä näkemys siis. Ei koskaan? Voi perustua uskomukseen, ettei toiselle voi koskaan itse asiassa tehdä hyvää, jos se on vastoin hänen tahtoaan. (empiirinen näkemys) Hyvätkin tulokset lopulta tuottavat niin paljon haittaa, että ne nollautuvat. Mitä tehdä tilanteissa, joissa voimme laskea, että saldo jää hiukan plussan puolelle? Toimia joskus paternalistisesti? Voi perustua uskomukseen, että vaikka toiselle voi tehdä hyvää vastoin hänen tahtoaan, tämä on ristiriidassa perustavien normatiivisten periaatteiden kanssa.(normatiivinen näkemys; kantilainen) Voi sotia ihmiskäsitystämme ja hyväkäsitystämme vastaan: ihmistä tulee kohdella autonomisena/rationaalisena toimijana tai hänen hyvinvointiaan vastaan rikotaan; ihmisen hyvä elämä ei ole hyvää siksi, että se on hyvää per se, vaan siksi, että se on hänen omansa. Aikuisen ihmisen autonomiaan puuttuminen on sitä, että henkilöä kohdellaan välineenä oman hyvänsä tavoittelussa päämäärän sijaan. Joissakin tilanteissa? Konsekventalistiset syyt: enemmän hyvää kuin huonoa; pitkän aikavälin hyötyjen punnitseminen lyhyen sijaan. (esim. on parempi estää huumeiden käyttö, koska se saattaa johtaa autonomian menetykseen ja estäminen ylläpitää autonomiaa) Huom! Sopii yhteen autonomiaa korostavien teorioiden kanssa, koska autonomia on yksi inhimillinen hyvä. Sopimusteoreettiset syyt: Paternalismi on sallittua niissä tapauksissa, jos voidaan olettaa, että kaikki suostuisivat siihen relevantin tiedon ja motivaation vallitessa. (esim. koska kaikki tietävät, että olemme joskus taipuvaisia masennukseen, itsemurhien esto on joskus perusteltua, jotta voimme saada selville olisiko kyseessä masennus, joka voidaan hoitaa).

    38. Oikeudet def. Oikeus. Ovat suotuja mahdollisuuksia (entitlements) tehdä (tai olla tekemättä) jotain tekoja tai (ei) olla jossakin tilassa (state), tai suotuja mahdollisuuksia sille, että muut (eivät) te(k)e(vät) joitain tekoja tai ovat (eivät ole) jossakin tilassa. Tunnetuimpia oikeusasiakirjoja: YK:n ihmisoikeussopimukset (Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 1948, Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus 1966, Naisten oikeuksien yleissopimus 1979, Lapsen oikeuksien sopimus 1989) Euroopan neuvoston ihmisoikeuksien suojelemisen sopimus 1950. Euroopan unionin perusoikeuksia koskeva peruskirja 2000. Oikeuskeskustelu dominoi suurinta osaa ymmärryksiä siitä, mikä on oikea teko ja millaiset instituutiot oikeudenmukaisia. oikeudet ovat osa hallinnon järjestämistä oikeudet muodostavat lakien sisällön oikeudet rajaavat moraalin ymmärrettävään muotoon Tietyn oikeuksien joukon hyväksyminen tarkoittaa sitä. että hyväksyy tietyn vapauden ja vallan jaon eli käsityksen siitä, mitä tulee, mitä voi ja mitä ei saa tehdä. Oikeuksien jaottelu ja kategorisointi: Oikeuksia on hyvin monenlaisia: oikeus elämään, oikeus äänestää, oikeus työhön; oikeus ajaa trukkia, oikeus tuomita joku vankilaan, oikeus uskoa näkemäänsä, jne. Oikeudet voidaan jaotella eri tavoin (taulu): Kenellä oikeus on: lasten oikeudet, eläinten oikeudet, työntekijöiden oikeudet Mitä toimintaa, tilaa,tai kohteita oikeudet koskevat: Ilmaisunvapaus, oikeus yksityisyyteen, oikeus omaan kehoon Miksi jollakin on oikeus: Moraaliset oikeudet syntyvät moraalisista syistä, lainmukaiset oikeudet syntyvät laista, tapohin perustuvat oikeudet syntyvät tavoista. Miten oikeuteen voidaan vaikuttaa oikeudenhaltijan puolelta: Ehdoton oikeus elämään, rajoitettavissa oleva oikeus vapauteen, hylättävissä oleva oikeus vaatia lupauksen pitämistä. Nämä voidaan jakaa alakategorioihin. Esim. Luonnolliset oikeudet ovat moraalisten oikeuksien alalaji, jotka ihmisillä on heidän luontonsa perusteella. Oikeus poliittiseen puheeseen on ilmaisunvapauden alalaji. Kategoriat ovat päällekkäisiä ja eivät aina selvärajaisia, tutkimus koskee näitä kategorioita Esim. ovatko ihmisoikeudet luonnollisia oikeuksia, onko oikeus yksityisyyteen laillinen oikeus, onko laillinen oikeus elämään rajoitettavissa oleva oikeus.Oikeuskeskustelu dominoi suurinta osaa ymmärryksiä siitä, mikä on oikea teko ja millaiset instituutiot oikeudenmukaisia. oikeudet ovat osa hallinnon järjestämistä oikeudet muodostavat lakien sisällön oikeudet rajaavat moraalin ymmärrettävään muotoon Tietyn oikeuksien joukon hyväksyminen tarkoittaa sitä. että hyväksyy tietyn vapauden ja vallan jaon eli käsityksen siitä, mitä tulee, mitä voi ja mitä ei saa tehdä. Oikeuksien jaottelu ja kategorisointi: Oikeuksia on hyvin monenlaisia: oikeus elämään, oikeus äänestää, oikeus työhön; oikeus ajaa trukkia, oikeus tuomita joku vankilaan, oikeus uskoa näkemäänsä, jne. Oikeudet voidaan jaotella eri tavoin (taulu): Kenellä oikeus on: lasten oikeudet, eläinten oikeudet, työntekijöiden oikeudet Mitä toimintaa, tilaa,tai kohteita oikeudet koskevat: Ilmaisunvapaus, oikeus yksityisyyteen, oikeus omaan kehoon Miksi jollakin on oikeus: Moraaliset oikeudet syntyvät moraalisista syistä, lainmukaiset oikeudet syntyvät laista, tapohin perustuvat oikeudet syntyvät tavoista. Miten oikeuteen voidaan vaikuttaa oikeudenhaltijan puolelta: Ehdoton oikeus elämään, rajoitettavissa oleva oikeus vapauteen, hylättävissä oleva oikeus vaatia lupauksen pitämistä. Nämä voidaan jakaa alakategorioihin. Esim. Luonnolliset oikeudet ovat moraalisten oikeuksien alalaji, jotka ihmisillä on heidän luontonsa perusteella. Oikeus poliittiseen puheeseen on ilmaisunvapauden alalaji. Kategoriat ovat päällekkäisiä ja eivät aina selvärajaisia, tutkimus koskee näitä kategorioita Esim. ovatko ihmisoikeudet luonnollisia oikeuksia, onko oikeus yksityisyyteen laillinen oikeus, onko laillinen oikeus elämään rajoitettavissa oleva oikeus.

    39. Oikeuksien analysointi Oikeuksien muoto (formaali): Hohfeldin oikeuksien luokittelu: Vapausoikeudet Vaadeoikeudet Valtaoikeudet Koskemattomuusoikeudet Vastakohdat ja korrelaatiot Oikeuksien ”molekyylirakenne” Aktiiviset ja passiiviset oikeudet Negatiiviset ja positiiviset oikeudet Jotta voimme ymmärtää oikeuksien luonnetta ja mitä ne tarkoittavat, meidän tulee analysoida oikeuksien rakennetta ja sitä miten ne toimivat. Kahdessa osassa: Oikeuden sisäisen rakenteen kuvaaminen (formaali) Oikeuksien toiminnan kuvaaminen (funktionaalinen) Aloitetaan formaalista, josta filosofit ovat melko yksimielisiä (yksityiskohdista kiistaa, tietysti): Wesley Hohfeldin (1879-1918) (oikeusteoreetikko) tekemä erilaisten oikeuksien loogisen rakenteen kuvaus: (taululle loogiset rakenteet) Vapausoikeus: X:llä on vapausoikeus (Y:n suhteen) tehdä ? [fi:], joss X:llä ei ole velvoitetta (Y:lle) olla tekemättä ? :ta. Pelkästään henkilöä itseään koskeva ”puhdas” oikeus, ei muita eikä itseä velvoittava. E1: Oikeus ottaa kadulta löytökolikko. (Saat ottaa kolikon, mutta sinulla ei ole velvollisuutta olla ottamatta sitä.) E2: Oman hengen suojeleminen. (Jos haluaa suojella omaa henkeään, ei kukaan saa estää eikä kenelläkään ole velvollisuutta osallistua.) Vaadeoikeus: X:llä on vaadeoikeus että Y ?, joss Y:llä on velvoite X:lle tehdä ?. Korreloivat velvoitteiden kanssa: Jos jollakin on vaadeoikeus, jollakin toisella on velvollisuus. E: Työntekijällä on vaadeoikeus saada palkkaa työstään. Kaikki vaadeoikeudet eivät synny vapaaehtoisten sopimusten seurauksena, eivätkä velvoita välttämättä vain yhtä henkilöä; ? voi olla myös negatiivinen, velvoite olla tekemättä. Tyypit: (taululle) Negatiivisia (velvollisuus olla tekemättä jotain): Oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen Positiivisia (velvollisuus tehdä jotain): Oikeus vaatia velanmaksua. in personam vaadeoikeudet: Velvoite koskee tiettyä henkilöä/instanssia. (velanmaksuvaade) in rem vaadeoikeudet: Velvoite koskee ketä tahansa ja kaikkia. (ihmisoikeudet yleisesti) Erityisoikeudet (ehdolliset): tietyn kontingentin toiminnan seurauksena syntyneet vaadeoikeudet (esim. sopimusten) Yleiset oikeudet (ehdottomat): kontingenteista asioista riippumattomat oikeudet (oikeus elämään) Vapaus- ja vaadeoikeudet kuvataan yleensä oikeuksien pää(primaari)muodoiksi. Jos tietäisimme kaikki vapaus- ja vaadeoikeudet, niin tietäisimme kaikki sallitut, vaaditut ja kielletyt teot. Kaksi kategoriaa on kuitenkin vielä lisää, ne ovat sekundaadisia ja ohjaavat sitä, miten toimijat voivat esitellä, muuttaa tai saattaa voimasta primaarisia kategorioita: Valtaoikeus: X:llä on valtaoikeus, joss X:llä on kyky tiettyjen sääntöjen vallitessa muuttaa häntä itseään koskevia (X) tai muita (B) koskevia primaarisia tai sekundaarisia oikeuksia. Valta toimeksiantoihin oikeuksien ja velvoitteiden suhteen. E1: Locken kuvaama oikeus ennalta omistamattoman maan omistukseen työn kautta. (Muuttaa muiden asemaa omistusoikeuden suhteen) E2: Oikeus osallistua demokraattiseen päätöksentekoon. (Oikeus muuttaa muiden kanssa muiden ja itsen lain turvaamia oikeuksia ja velvoitteita.) E3: Laivan kapteenilla on valtaoikeus vaatia messipoikaa pesemään kantta. (Muuttaa messipojan normatiivista asemaa; uusi velvollisuus) E4: Amiraali voi syrjäyttää kapteenin käyttämällä valtaoikeutta (Auktoriteetti muuttaa auktoriteettia). Koskemattomuusoikeus: Y:llä on koskemattomuusoikeus joss, X:llä ei ole kykyä muuttaa tiettyjen sääntöjen vallitessa häntä (Y) koskevia primaarisia tai sekunraarisia oikeuksia (valtaoikeus puuttuu). Valtaoikeuden vastakohta, eli tilanne, jossa valtaoikeus ei päde. E: Perustuslailliset oikeudet, joita ei saa rikkoa. E2: Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteet. (Syytetyn oikeus vaieta takaa koskemattomuuden valamiehistön valtaoikeudelta päätellä syyllisyys ja rajoittaa syytetyn vapautta.) Hohfeldin systeemissä oikeudet ovat suhteessa toisiinsa vastakohtien sekä korrelaatioiden kautta: Vastakohdat: Jos A:lla on vaadeoik, niin A:lla ei ole ei-vaadetta (no-claim). Jos A:lla on vapausoik, niin A:lla ei ole velvoitetta. ------- valtaoik., niin ---- kyvyttömyyttä (disability). ------- koskemattomuusoik., niin -------- vastuuta. Korrelaatiot: Jos A:lla on vaadeoikeus, niin B:llä on velvollisuus. ---------- vapausoikeus, niin ------ ei-vaadetta. --------- valtaoikeus, niin -------- vastuu (liability). ------- koskemattomuusoik., -------- kyvyttömyys. Kaikki tapaukset, jotka täyttävät jonkun Hohfeldin kuvaaman loogisen rakenteen, ovat oikeuksia itsessään. Kuitenkin nämä yksittäistapaukset sitoutuvat toisiinsa tavoilla, joiden kautta monet tavalliset oikeudet syntyvät Molekyylirakenne: Omistusoikeus tietokoneeseen: Sinulla on Valtaoikeus Koskemattomuusoikeus vetää, lopettaa toisia vastaan muuttaa sinun sekundaariset tai muuttaa oikeudet (nuoli tästä vaateeseen) (nuoli vaateeseen) Vapausoikeus Vaadeoikeus käyttää tietokonetta muita vastaan olla käyttämättä primaarit tietokonetta oikeudet Oikeudet voidaan jakaa aktiiivisiin ja passiivisiin: Vapaus ja valta ovat aktiivisia (A:lla on oikeus ?) Vaade ja koskemattomuus passiivisia (A:lla on oikeus, että B ?) Passiiviset oikeudet voidaan jakaa negatiivisiin ja positiivisiin: Negatiivinen oikeus oikeuttaa puuttumattomuuteen. Positiivinen oikeus oikeuttaa vaateeseen. Käytetään yleensä libertaristisissa argumenteissa: oletuksena se, että negatiiviset oikeudet ovat helpommin toteutettavissa kuin positiiviset. Tosiasiassa näin ei välttämättä ole: neg. oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen voi olla kalliimmin (ja vaikeammin) toteutettavissa kuin pos. oikeus toimeentuloon. Jotta voimme ymmärtää oikeuksien luonnetta ja mitä ne tarkoittavat, meidän tulee analysoida oikeuksien rakennetta ja sitä miten ne toimivat. Kahdessa osassa: Oikeuden sisäisen rakenteen kuvaaminen (formaali) Oikeuksien toiminnan kuvaaminen (funktionaalinen) Aloitetaan formaalista, josta filosofit ovat melko yksimielisiä (yksityiskohdista kiistaa, tietysti): Wesley Hohfeldin (1879-1918) (oikeusteoreetikko) tekemä erilaisten oikeuksien loogisen rakenteen kuvaus: (taululle loogiset rakenteet) Vapausoikeus: X:llä on vapausoikeus (Y:n suhteen) tehdä ? [fi:], joss X:llä ei ole velvoitetta (Y:lle) olla tekemättä ? :ta. Pelkästään henkilöä itseään koskeva ”puhdas” oikeus, ei muita eikä itseä velvoittava. E1: Oikeus ottaa kadulta löytökolikko. (Saat ottaa kolikon, mutta sinulla ei ole velvollisuutta olla ottamatta sitä.) E2: Oman hengen suojeleminen. (Jos haluaa suojella omaa henkeään, ei kukaan saa estää eikä kenelläkään ole velvollisuutta osallistua.) Vaadeoikeus: X:llä on vaadeoikeus että Y ?, joss Y:llä on velvoite X:lle tehdä ?. Korreloivat velvoitteiden kanssa: Jos jollakin on vaadeoikeus, jollakin toisella on velvollisuus. E: Työntekijällä on vaadeoikeus saada palkkaa työstään. Kaikki vaadeoikeudet eivät synny vapaaehtoisten sopimusten seurauksena, eivätkä velvoita välttämättä vain yhtä henkilöä; ? voi olla myös negatiivinen, velvoite olla tekemättä. Tyypit: (taululle) Negatiivisia (velvollisuus olla tekemättä jotain): Oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen Positiivisia (velvollisuus tehdä jotain): Oikeus vaatia velanmaksua. in personam vaadeoikeudet: Velvoite koskee tiettyä henkilöä/instanssia. (velanmaksuvaade) in rem vaadeoikeudet: Velvoite koskee ketä tahansa ja kaikkia. (ihmisoikeudet yleisesti) Erityisoikeudet (ehdolliset): tietyn kontingentin toiminnan seurauksena syntyneet vaadeoikeudet (esim. sopimusten) Yleiset oikeudet (ehdottomat): kontingenteista asioista riippumattomat oikeudet (oikeus elämään) Vapaus- ja vaadeoikeudet kuvataan yleensä oikeuksien pää(primaari)muodoiksi. Jos tietäisimme kaikki vapaus- ja vaadeoikeudet, niin tietäisimme kaikki sallitut, vaaditut ja kielletyt teot. Kaksi kategoriaa on kuitenkin vielä lisää, ne ovat sekundaadisia ja ohjaavat sitä, miten toimijat voivat esitellä, muuttaa tai saattaa voimasta primaarisia kategorioita: Valtaoikeus: X:llä on valtaoikeus, joss X:llä on kyky tiettyjen sääntöjen vallitessa muuttaa häntä itseään koskevia (X) tai muita (B) koskevia primaarisia tai sekundaarisia oikeuksia. Valta toimeksiantoihin oikeuksien ja velvoitteiden suhteen. E1: Locken kuvaama oikeus ennalta omistamattoman maan omistukseen työn kautta. (Muuttaa muiden asemaa omistusoikeuden suhteen) E2: Oikeus osallistua demokraattiseen päätöksentekoon. (Oikeus muuttaa muiden kanssa muiden ja itsen lain turvaamia oikeuksia ja velvoitteita.) E3: Laivan kapteenilla on valtaoikeus vaatia messipoikaa pesemään kantta. (Muuttaa messipojan normatiivista asemaa; uusi velvollisuus) E4: Amiraali voi syrjäyttää kapteenin käyttämällä valtaoikeutta (Auktoriteetti muuttaa auktoriteettia). Koskemattomuusoikeus: Y:llä on koskemattomuusoikeus joss, X:llä ei ole kykyä muuttaa tiettyjen sääntöjen vallitessa häntä (Y) koskevia primaarisia tai sekunraarisia oikeuksia (valtaoikeus puuttuu). Valtaoikeuden vastakohta, eli tilanne, jossa valtaoikeus ei päde. E: Perustuslailliset oikeudet, joita ei saa rikkoa. E2: Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteet. (Syytetyn oikeus vaieta takaa koskemattomuuden valamiehistön valtaoikeudelta päätellä syyllisyys ja rajoittaa syytetyn vapautta.) Hohfeldin systeemissä oikeudet ovat suhteessa toisiinsa vastakohtien sekä korrelaatioiden kautta: Vastakohdat: Jos A:lla on vaadeoik, niin A:lla ei ole ei-vaadetta (no-claim). Jos A:lla on vapausoik, niin A:lla ei ole velvoitetta. ------- valtaoik., niin ---- kyvyttömyyttä (disability). ------- koskemattomuusoik., niin -------- vastuuta. Korrelaatiot: Jos A:lla on vaadeoikeus, niin B:llä on velvollisuus. ---------- vapausoikeus, niin ------ ei-vaadetta. --------- valtaoikeus, niin -------- vastuu (liability). ------- koskemattomuusoik., -------- kyvyttömyys. Kaikki tapaukset, jotka täyttävät jonkun Hohfeldin kuvaaman loogisen rakenteen, ovat oikeuksia itsessään. Kuitenkin nämä yksittäistapaukset sitoutuvat toisiinsa tavoilla, joiden kautta monet tavalliset oikeudet syntyvät Molekyylirakenne: Omistusoikeus tietokoneeseen: Sinulla on Valtaoikeus Koskemattomuusoikeus vetää, lopettaa toisia vastaan muuttaa sinun sekundaariset tai muuttaa oikeudet (nuoli tästä vaateeseen) (nuoli vaateeseen) Vapausoikeus Vaadeoikeus käyttää tietokonetta muita vastaan olla käyttämättä primaarit tietokonetta oikeudet Oikeudet voidaan jakaa aktiiivisiin ja passiivisiin: Vapaus ja valta ovat aktiivisia (A:lla on oikeus ?) Vaade ja koskemattomuus passiivisia (A:lla on oikeus, että B ?) Passiiviset oikeudet voidaan jakaa negatiivisiin ja positiivisiin: Negatiivinen oikeus oikeuttaa puuttumattomuuteen. Positiivinen oikeus oikeuttaa vaateeseen. Käytetään yleensä libertaristisissa argumenteissa: oletuksena se, että negatiiviset oikeudet ovat helpommin toteutettavissa kuin positiiviset. Tosiasiassa näin ei välttämättä ole: neg. oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen voi olla kalliimmin (ja vaikeammin) toteutettavissa kuin pos. oikeus toimeentuloon.

    40. Oikeuksien analysointi Oikeuksien toiminta (funktionaalinen): Tahtoteoria Oikeuksien funktio on antaa niiden haltijalle valtaa. Intressiteoria Oikeuksien funktio on edistää niiden haltijan intressejä Oikeudet ja vapaus Kaikki mahdolliset molekyylirakenteet hohfeldin systeemissä eivät merkitse todellista oikeutta. Oikeuksia ovat vain sellaiset Hohfeldin mainitsemat rakenteet, joilla on jokin funktio. Analogia: Kaikki valtaistuimet ovat tuoleja, mutta vain joillakin tuoleilla on valtaistuimen funktio. Kun puhumme oikeuksien toiminnasta, pyrimme vastaamaan kysymykseen siitä, mitä oikeudet tekevät niille, joilla ne on. On olemassa kaksi pääsuuntausta: Tahtoteoria (The will theory): oikeudet tekevät niiden haltijasta suppeassa mielessä itsevaltiaan; oikeuden funktio on antaa sen haltijalle valtaa toisen velvoittamiseksi. Tahtoteoreetikoille jokainen oikeus sisältää Hohfeldilaisen valtaoikeuden luoda vaadeoikeus. Kaikki oikeudet koskevat kykyä kontrolloida muiden toimintaa tai toimimatta jättämistä tietyilla tavoilla Etuja: tavoittaa kuvauksessaan tärkeän intuitiivisen yhteyden oikeuksien ja vallan välillä; auktoriteetti; yhteys oikeuksien ja vapauden välillä on määritelmällinen. Heikkouksia: 1) Ei tavoita monia sellaisia oikeuksia, joita yleensä pidetään oikeuksina, esimerkiksi ehdottomia immuniteettioikeuksia ei voi sen mukaan olla, koska niistä puuttuu vallan elementti; Esim. oikeus elää orjuudesta vapaana. 2) Edellyttää, että oikeuksien haltija on kyvykäs itsehallintaan; ei voi pitää oikeuksien haltijoina henkilöitä, jotka eivät ole autonomisia, kuten esim. lapset, eläimet, koomassa olevat aikuiset, jne. Vaikuttaa siltä, että näilläkin on oikeuksia. Intressiteoria (the interest theory): oikeuksien funktio on edistää niiden haltijan intressejä. Oikeuksien haltijalla on oikeuksia, koska ne ajavat oikeuksien haltijan etua. Oikeudet ovat Hohfeldilaisia oikeuksia, jotka ovat niiden haltijalle hyviä; luvatulla on oikeus vaatia lupauksen pitämistä, koska hänellä on intressi, jota lupaus palvelee. Etuja: Pystyy mahduttamaan sekä ehdottomat oikeudet, että epäautonomisten henkilöiden oikeudet. Tavoittaa intuition oikeuksien ja edun välillä. Heikkouksia: yhteys intressien ja oikeuksien välillä ei ole itsestäänselvä: a) Henkilöllä voi olla intressi X ilman, että hänellä on oikeus X. Esim. sinulla voi olla intressi, että avopuolisosi lottovoitto maksetaan, mutta ei oikeutta vaatia sen maksamista hänelle. b) Henkilöllä voi olla oikeus X ilman, että hänellä on intressi X. Esim. tuomarilla voi olla vaikka minkälainen intressi tuomita kuolemanrangaistus, mutta tämä ei voi olla peruste oikeudelle tuomita kuolemaan. Keskustelu oikeuksien funktiosta jatkuu kiivaana edelleen, eikä ole saatu selvyyttä siitä kumpi puoli on oikeassa ja onko edes yhden pääfunktion etsiminen mielekästä. Oikeuksilla ajatellaan olevan selvä yhteys vapauteen: aktiiviset oikeudet = vapaus johonkin passiiviset oikeudet = vapaus jostakin Vapausoikeus tekee henkilöstä vapaan siinä mielessä, että häntä ei kielletä tekemästä jotain. (Oikeus lukea luvalla salassapidettäviä tekstejä, jos henkilöllä turvallisuusluokitus.) Vaikkei henkilöllä olisi kykyä tehdä jotain, hänellä on oikeus tässä mielessä.(Oikeus osallistua paraatiin) hänellä on oikeus päättää tekeekö vai jättääkö hän tekemättä (ei implikoi kykyä).(Oikeus sitoa kengännauhat ensin vasen sitten oikea tai toisinpäin) Valtaoikeus implikoi kyvyn, normatiivisen kyvyn toimia auktoriteettina. (esim. tuomari voi tuomita jonkun vankilaan; hänellä ei ole vain vapautta/lupa tehdä näin, vaan hänen valtaoikeutensa antaa hänelle tämän kyvyn; hän on vapaa tuomitsemaan tavalla, jolla muut eivät ole) Vaadeoikeudet oikeuttavat usein haltijansa vapaaksi esimerkiksi fyysiseltä puuttumiselta tai valvonnalta. Joskus ne oikeuttavat henkilön vapaaksi epätoivottavilta elämisen ehdoilta, kuten nälältä tai pelolta. Koskemattomuus on astetta vahvempi vapauden kannalta: ne tekevät haltijansa vapaiksi toisten auktoriteetilta ja vallalta, eli esimerkiksi tyrannialta ja hyväksikäytöltä,. Säädösjärjestelmät ovat erilaisten vapauksien ja oikeuksien kokoelmia: ne määrittävät kenellä on oikeus toimia mitenkin ja kuka voi tulkita ja valvoa näitä oikeuksia ja vapauksia. Poliittinen järjestelmä on oikeuksien rakennelma, jossa käyttäytymissääntöjä valvotaan tietyllä tavalla. Kaikki mahdolliset molekyylirakenteet hohfeldin systeemissä eivät merkitse todellista oikeutta. Oikeuksia ovat vain sellaiset Hohfeldin mainitsemat rakenteet, joilla on jokin funktio. Analogia: Kaikki valtaistuimet ovat tuoleja, mutta vain joillakin tuoleilla on valtaistuimen funktio. Kun puhumme oikeuksien toiminnasta, pyrimme vastaamaan kysymykseen siitä, mitä oikeudet tekevät niille, joilla ne on. On olemassa kaksi pääsuuntausta: Tahtoteoria (The will theory): oikeudet tekevät niiden haltijasta suppeassa mielessä itsevaltiaan; oikeuden funktio on antaa sen haltijalle valtaa toisen velvoittamiseksi. Tahtoteoreetikoille jokainen oikeus sisältää Hohfeldilaisen valtaoikeuden luoda vaadeoikeus. Kaikki oikeudet koskevat kykyä kontrolloida muiden toimintaa tai toimimatta jättämistä tietyilla tavoilla Etuja: tavoittaa kuvauksessaan tärkeän intuitiivisen yhteyden oikeuksien ja vallan välillä; auktoriteetti; yhteys oikeuksien ja vapauden välillä on määritelmällinen. Heikkouksia: 1) Ei tavoita monia sellaisia oikeuksia, joita yleensä pidetään oikeuksina, esimerkiksi ehdottomia immuniteettioikeuksia ei voi sen mukaan olla, koska niistä puuttuu vallan elementti; Esim. oikeus elää orjuudesta vapaana. 2) Edellyttää, että oikeuksien haltija on kyvykäs itsehallintaan; ei voi pitää oikeuksien haltijoina henkilöitä, jotka eivät ole autonomisia, kuten esim. lapset, eläimet, koomassa olevat aikuiset, jne. Vaikuttaa siltä, että näilläkin on oikeuksia. Intressiteoria (the interest theory): oikeuksien funktio on edistää niiden haltijan intressejä. Oikeuksien haltijalla on oikeuksia, koska ne ajavat oikeuksien haltijan etua. Oikeudet ovat Hohfeldilaisia oikeuksia, jotka ovat niiden haltijalle hyviä; luvatulla on oikeus vaatia lupauksen pitämistä, koska hänellä on intressi, jota lupaus palvelee. Etuja: Pystyy mahduttamaan sekä ehdottomat oikeudet, että epäautonomisten henkilöiden oikeudet. Tavoittaa intuition oikeuksien ja edun välillä. Heikkouksia: yhteys intressien ja oikeuksien välillä ei ole itsestäänselvä: a) Henkilöllä voi olla intressi X ilman, että hänellä on oikeus X. Esim. sinulla voi olla intressi, että avopuolisosi lottovoitto maksetaan, mutta ei oikeutta vaatia sen maksamista hänelle. b) Henkilöllä voi olla oikeus X ilman, että hänellä on intressi X. Esim. tuomarilla voi olla vaikka minkälainen intressi tuomita kuolemanrangaistus, mutta tämä ei voi olla peruste oikeudelle tuomita kuolemaan. Keskustelu oikeuksien funktiosta jatkuu kiivaana edelleen, eikä ole saatu selvyyttä siitä kumpi puoli on oikeassa ja onko edes yhden pääfunktion etsiminen mielekästä. Oikeuksilla ajatellaan olevan selvä yhteys vapauteen: aktiiviset oikeudet = vapaus johonkin passiiviset oikeudet = vapaus jostakin Vapausoikeus tekee henkilöstä vapaan siinä mielessä, että häntä ei kielletä tekemästä jotain. (Oikeus lukea luvalla salassapidettäviä tekstejä, jos henkilöllä turvallisuusluokitus.) Vaikkei henkilöllä olisi kykyä tehdä jotain, hänellä on oikeus tässä mielessä.(Oikeus osallistua paraatiin) hänellä on oikeus päättää tekeekö vai jättääkö hän tekemättä (ei implikoi kykyä).(Oikeus sitoa kengännauhat ensin vasen sitten oikea tai toisinpäin) Valtaoikeus implikoi kyvyn, normatiivisen kyvyn toimia auktoriteettina. (esim. tuomari voi tuomita jonkun vankilaan; hänellä ei ole vain vapautta/lupa tehdä näin, vaan hänen valtaoikeutensa antaa hänelle tämän kyvyn; hän on vapaa tuomitsemaan tavalla, jolla muut eivät ole) Vaadeoikeudet oikeuttavat usein haltijansa vapaaksi esimerkiksi fyysiseltä puuttumiselta tai valvonnalta. Joskus ne oikeuttavat henkilön vapaaksi epätoivottavilta elämisen ehdoilta, kuten nälältä tai pelolta. Koskemattomuus on astetta vahvempi vapauden kannalta: ne tekevät haltijansa vapaiksi toisten auktoriteetilta ja vallalta, eli esimerkiksi tyrannialta ja hyväksikäytöltä,. Säädösjärjestelmät ovat erilaisten vapauksien ja oikeuksien kokoelmia: ne määrittävät kenellä on oikeus toimia mitenkin ja kuka voi tulkita ja valvoa näitä oikeuksia ja vapauksia. Poliittinen järjestelmä on oikeuksien rakennelma, jossa käyttäytymissääntöjä valvotaan tietyllä tavalla.

    41. Oikeudet valtteina Oikeuksien normatiivinen erityisasema Oikeuksien asettaminen hierarkiaan Onko absoluuttista oikeutta? Oikeuksien väliset konfliktit Spesifikationismi: konfliktit eivät ole mahdollisia. Oikeus tehdä väärin. autonomiatulkinta syiden alaan vetoaminen Oikeudet, jotka eivät koske toimintaa episteemiset affektiiviset konatiiviset Oikeuskeskustelussa on erimielisyyttä, mikä oikeuksien funktio on, mutta yksimielisyys vallitsee siitä, että oikeudet ovat normatiivisesti erityisiä. Ne tarjoavat erityisen voimakkaita syitä toimia jollakin tavalla. syyn (reason) toiminnalle, joka voi syrjäyttää muita syitä. Millin näkemys oikeudesta sananvapauteen: "If all mankind minus one were of one opinion, mankind would be no more justified in silencing that one person than he, if he had the power, would be in silencing mankind" (Mill 1851, 20). syyn niiden haltijoiden kohtelulle tietyllä tavalla, vaikka jokin sosiaalinen tavoite jäisi tavoittamatta. kansatalouden kohentamisen esim. orjuuden avulla voidaan kieltää vetoamalla oikeuksiin Ronald Dworkin: oikeudet ovat valtteja, joilla voidaan syrjäyttää muita tavoitteita. Jos oikeudet syrjäyttävät valttien tavoin muita tavoitteita kuin oikeuksia, niin mitä tehdä, kun oikeudet joutuvat ristiriitaan? Miten oikeudet asettuvat hierarkiaan toistensa kesken? Oikeuksien priorisoiminen. Esim. Keltaiseksi vaihtunut valo antaa priorisen ajo-oikeuden verrattuna punaiseen valoon pysähtyneeseen, ja ambulanssin ajo-oikeus ylittää molemmat. Voidaanko löytää absoluuttinen, kaikkein korkeimmalle sijoittuva oikeus? Gewirth: oikeusässä (the ace of rights). Ihmisten oikeus olla joutumatta murhanhimoisen projektin uhriksi Jotta oikeus tosiaan olisi absoluuttinen, sen tulisi ylittää kaikki mahdolliset vaihtoehtoiset toimintamallit, -tavoitteet ja -harkinnat; kaikki normatiivista harkintaa vaativat tilanteet: toiset oikeudet, taloudellinen tehokkuus, henkien pelastaminen... Jos löytyy tilanne, jossa yhden ihmisen murhaaminen olisi oikeutettua tuhansien pelastamiseksi, niin silloin Gewirthin oikeusässä ei päde. Miten suhtautua oikeuksien konflikteihin? Jos oikeudet käsitetään valtteina, niin on houkuttelevaa ajatella, että niiden normatiivinen voima perustuu siihen, että ne antavat jonkinlaisn lopullisen syyn toiminnalle. Hohfeldilaiset oikeusinstanssit näin kuvattuina: Vapausoikeus. X:lla on vapausoikeus ? = X:lla ei ole mitään lopullista syytä, miksi ei ?. Vaadeoikeus. X:lla on vaadeoikeus että Y ? = Y:llä on lopullinen syy ?. Valta- ja koskemattomuusoikeudet olisivat sitten niiden tapojen määritelmiä, joiden kautta toimijat voivat tai eivät voi muuttaa lopullisia syitä. Miten lopullisuus siis täytyy ymmärtää, jos kerran jotkut oikeudet ovat hierarkkisesti korkeammalla kuin toiset ja vain harvat oikeudet tosiasiassa ylittävät aivan kaikki muut kuin oikeusharkinnat aivan kaikissa tilanteissa? Spesifikationismi: Jos pidämme oikeuksien lopullisten syiden tarjoajina, niin silloin ainakin suurimmalle osalle oikeuksista pätee, että nämä syyt voivat olla lopullisia vain oikeuden kattamalla alueella, mutta eivät sen ulkopuolella. Jokainen oikeus on valttiasemassa useimmissa tilanteissa, mutta on olemassa joitakin tilanteista, joissa korkeamman prioriteetin oikeus (tai joku muu tärkeä muuttuja) päättää, mitä tulisi tehdä. Jokainen oikeus on absoluuttinen, mutta vain tarkasti rajatulla alueella; spesifikationistin mukaan jokainen oikeus määritellään erilaisten määreiden, jotka tarkentavat sen, milloin oikeus pätee ja milloin se ei päde, avulla. Spesifikationismin haaste: Mitä tehdä silloin, kun oikeudet joutuvat konfliktiin? Esim. Kansalaisten oikeus osoittaa mieltään vs Hallinnon oikeus pitää järjestystä yleisessä tilassa. Joskus pidämme toista näistä parempana, joskus taas toista; kumpikaan ei ole ilmeinen valttioikeus, vaan tilannekohtaisesti jompikumpi on tärkeämpi. Spesifikationistin vastaus toimii siten, että siinä yritetään tehdä konfliktin olemassaolo näennäiseksi. ”Kansalaisten oikeus osoittaa mieltään” on tosiasiassa ”kansalaisten oikeus osoittaa mieltään ellei mielenosoitus aiheuta vakavaa riskiä elämälle tai omaisuudelle tai johda kuolemanvakavan sairauden leviämiseen tai...” ”Hallinnon oikeus pitää yllä järjestystä julkisessa tilassa” on tosiasiassa ”hallituksen oikeus pitää yllä järjestystä julkisessa tilassa mutta kuitenkin vain siten ettei se estä rauhallisia mielenosoituksia jollei ole niin, että mielenosoitus johtaisi kuolettavan taudin leviämiseen...” Spesifikationistin mukaan oikeudet eivät koskaan joudu toistensa kanssa konfliktiin, vaan ne sopivat yhteen kuten palapelin palat; jokainen oikeus koskee vain omaa aluettaan ja alueet on rajattu tarkkaan siten, etteivät ne voi mennä päällekkäin. Kolme vasta-argumenttia: Täysin tai kokonaisuudessaan määritellyt oikeudet ovat mahdottomia tietää: kukaan ei voisi määritellä edes yksinkertaisimman oikeuden kaikkia määreitä. Näin määriteltyinä oikeudet menettävät selittävän voimansa: tilanteissa, joissa tulisi päättää, miten jokin kiista tulisi ratkaista, spesifikationistille oikeudet ovat vain johtopäätöksiä, eivätkä voi toimia premisseinä. Spesifikationisti ei pysty selittämään sitä, miten ”hävinnyt” oikeus vaikuttaa moraalisesti kiistan jälkeenkin: Esim. Oikeus omaisuuteen selittää sen, miten piirakka jäähtymässä ikkunalaudalla voi joutua ristiriitaan nälkää näkevän oikeuden tyydyttää nälkänsä kanssa. Tässä tilanteessa spesifikationismin mukaan todennäköisesti nälkää näkevän oikeus ”voittaa” (konfliktia ei siis ole). Kuitenkin nälkää näkevälle jää tässä tilanteessa moraalinen velvollisuus pyytää anteeksi ja kompensoida tekonsa jotenkin. Spesifikationisti ei pysty selittämään, miten tällaisia vaatimuksia voisi olla, koska kenenkään oikeutta ei olla tosiasiassa rikottu. Jos kuitenkin oletamme, että piirakan varastaminen nälkään on jossakin mielessä väärin tai ainakin moraalisesti arveluttavaa, niin meillä täytyy olla joskus oikeus tehdä väärin. Kaksi tulkintaa oikeudesta tehdä väärin: Oikeudet edistävät niiden haltijan autonomiaa. Oikeudet antavat toimijalle mahdollisuuden tehdä valintoja, ja valinnanmahdollisuuden merkitys vähenisi, jos meidän pakotettaisiin tekemään oikein. Vaikka henkilöllä ei olisikaan vapausoikeutta tehdä väärää tekoa, niin silti hänen vaadeoikeuttaan tehdä haluamansa teko ilman muiden puuttumista voidan rikkoa. Esim. Sallimme sananvapauden nimissä loukkaavan puheen , eli kunnioitamme puhujien autonomiaa, vaikka he tekevätkin väärin puhuessaan loukkaavasti. Oikeudessa tehdä väärin tapahtuu syiden muutos ”kesken lauseen”. Esimerkiksi meillä on monia laillisia oikeuksia tehdä moraalisesti väärin; moraaliset ja lailliset syyt eivät ole täysin samoin määräytyneitä. Esimerkiksi minulla on laillinen vapausoikeus kiilata ruokakaupan jonossa väsyneen kolmosten äidin ohitse, mutta moraalinen velvollisuuteni on olla tekemättä sitä. Esimerkiksi minulla on moraalinen oikeus toimia kulttuuristen tapojeni mukaan, mutta ei välttämättä laillista oikeutta toimia niin. Eri syiden kattamat alueet koskevat vain niitä, ja konflikti syntyy siitä, että nämä syiden alueet ovat ristiriitaisia: piirakan varastaminen on oikeus moraalisessa mielessä, mutta laillisessa mielessä se ei ole. Henkilö siis tekee väärin toisen syiden alan alueella, mutta taas toisen ei. Meidän tulee erotella siis moraaliset, lakiin sekä tapoihin perustuvat oikeudet toisistaan. Kaikki oikeudet eivät kuitenkaan ole sellaisia, että ne koskevat toimintaa. Oikeus uskoa, tuntea, haluta. Esim. Episteeminen: Presidentillä on oikeus uskoa neuvonantajiaan. Affektiivinen: Äidillä on oikeus suuttua, kun hulttiotytär on taas pettänyt lupauksensa. Konatiivinen: Turhautunut lähiössä asuva toimistotyöntekijä valittaa, että hänellä on oikeus haluta enemmän elämältä. Kaikilla näillä on oma käsitteellinen alueensa: ei ole episteemistä oikeutta toimia, ei affektiivista oikeutta uskoa, jne. Erityinen ero näillä verrattuna oikeuksiin toimia on se, että ne ovat aina vapausoikeuksia; niihin ei kuulu vaadeoikeuksia, valta- tai koskemattomuusoikeuksia. Episteemiset oikeudet: Filosofit ovat olleet erityisen kiinnostuneita episteemisistä oikeuksista. Esimerkiksi William James: The Will to Belive (1897) on puolustus ”oikeudelle uskoa uskonnollisia asioita, vaikka olisikin niin, ettei looginen älymme olisikaan vakuuttunut.” Hänen radikaali johtopäätöksensä on se, että ”meillä on omalla riskillämme oikeus uskoa mikä tahansa hypoteesi, joka tuntuu riittävän elävältä haastaakseen mielemme.” Esimerkiksi Kantin filosofian monet merkittävimmät kysymykset voidaan ymmärtää oikeuksien kautta. Puhtaan järjen kritiikin kategorioiden transsendentaalinen deduktio pyrkii todistamaan puhtaan ymmärryksen käsitteiden käyttämisen validisuuden. Käytännöllisen järjen kritiikissä vapauden deduktiolla pyritään esittämään meidän oikeutemme käsittää itsemme vapaina. Molemmissa on keskeisenä kysymyksenä ”millä oikeudella?” Millä oikeudella käytämme kategorioita? Millä oikeudella ajattelemme olevamme vapaita?Oikeuskeskustelussa on erimielisyyttä, mikä oikeuksien funktio on, mutta yksimielisyys vallitsee siitä, että oikeudet ovat normatiivisesti erityisiä. Ne tarjoavat erityisen voimakkaita syitä toimia jollakin tavalla. syyn (reason) toiminnalle, joka voi syrjäyttää muita syitä. Millin näkemys oikeudesta sananvapauteen: "If all mankind minus one were of one opinion, mankind would be no more justified in silencing that one person than he, if he had the power, would be in silencing mankind" (Mill 1851, 20). syyn niiden haltijoiden kohtelulle tietyllä tavalla, vaikka jokin sosiaalinen tavoite jäisi tavoittamatta. kansatalouden kohentamisen esim. orjuuden avulla voidaan kieltää vetoamalla oikeuksiin Ronald Dworkin: oikeudet ovat valtteja, joilla voidaan syrjäyttää muita tavoitteita. Jos oikeudet syrjäyttävät valttien tavoin muita tavoitteita kuin oikeuksia, niin mitä tehdä, kun oikeudet joutuvat ristiriitaan? Miten oikeudet asettuvat hierarkiaan toistensa kesken? Oikeuksien priorisoiminen. Esim. Keltaiseksi vaihtunut valo antaa priorisen ajo-oikeuden verrattuna punaiseen valoon pysähtyneeseen, ja ambulanssin ajo-oikeus ylittää molemmat. Voidaanko löytää absoluuttinen, kaikkein korkeimmalle sijoittuva oikeus? Gewirth: oikeusässä (the ace of rights). Ihmisten oikeus olla joutumatta murhanhimoisen projektin uhriksi Jotta oikeus tosiaan olisi absoluuttinen, sen tulisi ylittää kaikki mahdolliset vaihtoehtoiset toimintamallit, -tavoitteet ja -harkinnat; kaikki normatiivista harkintaa vaativat tilanteet: toiset oikeudet, taloudellinen tehokkuus, henkien pelastaminen... Jos löytyy tilanne, jossa yhden ihmisen murhaaminen olisi oikeutettua tuhansien pelastamiseksi, niin silloin Gewirthin oikeusässä ei päde. Miten suhtautua oikeuksien konflikteihin? Jos oikeudet käsitetään valtteina, niin on houkuttelevaa ajatella, että niiden normatiivinen voima perustuu siihen, että ne antavat jonkinlaisn lopullisen syyn toiminnalle. Hohfeldilaiset oikeusinstanssit näin kuvattuina: Vapausoikeus. X:lla on vapausoikeus ? = X:lla ei ole mitään lopullista syytä, miksi ei ?. Vaadeoikeus. X:lla on vaadeoikeus että Y ? = Y:llä on lopullinen syy ?. Valta- ja koskemattomuusoikeudet olisivat sitten niiden tapojen määritelmiä, joiden kautta toimijat voivat tai eivät voi muuttaa lopullisia syitä. Miten lopullisuus siis täytyy ymmärtää, jos kerran jotkut oikeudet ovat hierarkkisesti korkeammalla kuin toiset ja vain harvat oikeudet tosiasiassa ylittävät aivan kaikki muut kuin oikeusharkinnat aivan kaikissa tilanteissa? Spesifikationismi: Jos pidämme oikeuksien lopullisten syiden tarjoajina, niin silloin ainakin suurimmalle osalle oikeuksista pätee, että nämä syyt voivat olla lopullisia vain oikeuden kattamalla alueella, mutta eivät sen ulkopuolella. Jokainen oikeus on valttiasemassa useimmissa tilanteissa, mutta on olemassa joitakin tilanteista, joissa korkeamman prioriteetin oikeus (tai joku muu tärkeä muuttuja) päättää, mitä tulisi tehdä. Jokainen oikeus on absoluuttinen, mutta vain tarkasti rajatulla alueella; spesifikationistin mukaan jokainen oikeus määritellään erilaisten määreiden, jotka tarkentavat sen, milloin oikeus pätee ja milloin se ei päde, avulla. Spesifikationismin haaste: Mitä tehdä silloin, kun oikeudet joutuvat konfliktiin? Esim. Kansalaisten oikeus osoittaa mieltään vs Hallinnon oikeus pitää järjestystä yleisessä tilassa. Joskus pidämme toista näistä parempana, joskus taas toista; kumpikaan ei ole ilmeinen valttioikeus, vaan tilannekohtaisesti jompikumpi on tärkeämpi. Spesifikationistin vastaus toimii siten, että siinä yritetään tehdä konfliktin olemassaolo näennäiseksi. ”Kansalaisten oikeus osoittaa mieltään” on tosiasiassa ”kansalaisten oikeus osoittaa mieltään ellei mielenosoitus aiheuta vakavaa riskiä elämälle tai omaisuudelle tai johda kuolemanvakavan sairauden leviämiseen tai...” ”Hallinnon oikeus pitää yllä järjestystä julkisessa tilassa” on tosiasiassa ”hallituksen oikeus pitää yllä järjestystä julkisessa tilassa mutta kuitenkin vain siten ettei se estä rauhallisia mielenosoituksia jollei ole niin, että mielenosoitus johtaisi kuolettavan taudin leviämiseen...” Spesifikationistin mukaan oikeudet eivät koskaan joudu toistensa kanssa konfliktiin, vaan ne sopivat yhteen kuten palapelin palat; jokainen oikeus koskee vain omaa aluettaan ja alueet on rajattu tarkkaan siten, etteivät ne voi mennä päällekkäin. Kolme vasta-argumenttia: Täysin tai kokonaisuudessaan määritellyt oikeudet ovat mahdottomia tietää: kukaan ei voisi määritellä edes yksinkertaisimman oikeuden kaikkia määreitä. Näin määriteltyinä oikeudet menettävät selittävän voimansa: tilanteissa, joissa tulisi päättää, miten jokin kiista tulisi ratkaista, spesifikationistille oikeudet ovat vain johtopäätöksiä, eivätkä voi toimia premisseinä. Spesifikationisti ei pysty selittämään sitä, miten ”hävinnyt” oikeus vaikuttaa moraalisesti kiistan jälkeenkin: Esim. Oikeus omaisuuteen selittää sen, miten piirakka jäähtymässä ikkunalaudalla voi joutua ristiriitaan nälkää näkevän oikeuden tyydyttää nälkänsä kanssa. Tässä tilanteessa spesifikationismin mukaan todennäköisesti nälkää näkevän oikeus ”voittaa” (konfliktia ei siis ole). Kuitenkin nälkää näkevälle jää tässä tilanteessa moraalinen velvollisuus pyytää anteeksi ja kompensoida tekonsa jotenkin. Spesifikationisti ei pysty selittämään, miten tällaisia vaatimuksia voisi olla, koska kenenkään oikeutta ei olla tosiasiassa rikottu. Jos kuitenkin oletamme, että piirakan varastaminen nälkään on jossakin mielessä väärin tai ainakin moraalisesti arveluttavaa, niin meillä täytyy olla joskus oikeus tehdä väärin. Kaksi tulkintaa oikeudesta tehdä väärin: Oikeudet edistävät niiden haltijan autonomiaa. Oikeudet antavat toimijalle mahdollisuuden tehdä valintoja, ja valinnanmahdollisuuden merkitys vähenisi, jos meidän pakotettaisiin tekemään oikein. Vaikka henkilöllä ei olisikaan vapausoikeutta tehdä väärää tekoa, niin silti hänen vaadeoikeuttaan tehdä haluamansa teko ilman muiden puuttumista voidan rikkoa. Esim. Sallimme sananvapauden nimissä loukkaavan puheen , eli kunnioitamme puhujien autonomiaa, vaikka he tekevätkin väärin puhuessaan loukkaavasti. Oikeudessa tehdä väärin tapahtuu syiden muutos ”kesken lauseen”. Esimerkiksi meillä on monia laillisia oikeuksia tehdä moraalisesti väärin; moraaliset ja lailliset syyt eivät ole täysin samoin määräytyneitä. Esimerkiksi minulla on laillinen vapausoikeus kiilata ruokakaupan jonossa väsyneen kolmosten äidin ohitse, mutta moraalinen velvollisuuteni on olla tekemättä sitä. Esimerkiksi minulla on moraalinen oikeus toimia kulttuuristen tapojeni mukaan, mutta ei välttämättä laillista oikeutta toimia niin. Eri syiden kattamat alueet koskevat vain niitä, ja konflikti syntyy siitä, että nämä syiden alueet ovat ristiriitaisia: piirakan varastaminen on oikeus moraalisessa mielessä, mutta laillisessa mielessä se ei ole. Henkilö siis tekee väärin toisen syiden alan alueella, mutta taas toisen ei. Meidän tulee erotella siis moraaliset, lakiin sekä tapoihin perustuvat oikeudet toisistaan. Kaikki oikeudet eivät kuitenkaan ole sellaisia, että ne koskevat toimintaa. Oikeus uskoa, tuntea, haluta. Esim. Episteeminen: Presidentillä on oikeus uskoa neuvonantajiaan. Affektiivinen: Äidillä on oikeus suuttua, kun hulttiotytär on taas pettänyt lupauksensa. Konatiivinen: Turhautunut lähiössä asuva toimistotyöntekijä valittaa, että hänellä on oikeus haluta enemmän elämältä. Kaikilla näillä on oma käsitteellinen alueensa: ei ole episteemistä oikeutta toimia, ei affektiivista oikeutta uskoa, jne. Erityinen ero näillä verrattuna oikeuksiin toimia on se, että ne ovat aina vapausoikeuksia; niihin ei kuulu vaadeoikeuksia, valta- tai koskemattomuusoikeuksia. Episteemiset oikeudet: Filosofit ovat olleet erityisen kiinnostuneita episteemisistä oikeuksista. Esimerkiksi William James: The Will to Belive (1897) on puolustus ”oikeudelle uskoa uskonnollisia asioita, vaikka olisikin niin, ettei looginen älymme olisikaan vakuuttunut.” Hänen radikaali johtopäätöksensä on se, että ”meillä on omalla riskillämme oikeus uskoa mikä tahansa hypoteesi, joka tuntuu riittävän elävältä haastaakseen mielemme.” Esimerkiksi Kantin filosofian monet merkittävimmät kysymykset voidaan ymmärtää oikeuksien kautta. Puhtaan järjen kritiikin kategorioiden transsendentaalinen deduktio pyrkii todistamaan puhtaan ymmärryksen käsitteiden käyttämisen validisuuden. Käytännöllisen järjen kritiikissä vapauden deduktiolla pyritään esittämään meidän oikeutemme käsittää itsemme vapaina. Molemmissa on keskeisenä kysymyksenä ”millä oikeudella?” Millä oikeudella käytämme kategorioita? Millä oikeudella ajattelemme olevamme vapaita?

    42. Oikeuksien oikeuttaminen Kaksi pääsuuntausta: Deontologinen: statusteoriat Pro: selkeys ja yksiselitteisyys oikeutus turvaa vahvan perustan Con: ehdottomuus sovitettavuus perustan itsensä oikeuttaminen mitkä oikeudet loukkaamattomia On olemassa kaksi pääsuuntausta, jotka pyrkivät selittämään, mitä perustavia (toiminta)oikeuksia on olemassa, ja miksi näitä oikeuksia tulisi kunnioittaa. Warren Quinn: Ihmispersoona muodostuu kehosta ja mielestä; molemmat ovat hänen osiaan tai puoliaan. Tästä syystä yksin on sopivaa, että hänellä itsellään on ensisijainen päätäntävalta sen suhteen, mitä niille tehdään -- ei siksi, että sellainen järjestely olisi paras mahdollinen yleisen ihmiskunnan hyväksi, vaan siksi, että sellaiset järjestelyt, missä hänen oikeuttaan ei kunnioiteta olisivat epäkunnioittavia. Tämän päätäntävallan antaminen tunnustaa hänet moraalisesti ”yksilöksi, jolla on omia päämääriä” (Quinnin mielestä SE tärkeä attribuutti); itsenäiseksi olennoksi. Koska hän on tällainen olento, hänet tulee sellaiseksi tunnustaa. Näkemys on deontologinen. Tunnustaminen tapahtuu siten, että henkilön perusoikeuksia kunnioitetaan. Quinn asettaa oman näkökulmansa vastakohdaksi näkemyksen siitä, että oikeudet perustuvat siihen, että ne edistävät yleistä ihmiskunnan hyvinvointia. (Esim. Uitilitaristiset teoriat) mm. Millin mukaan yhteiskunnan tulee puolustaa yksilön oikeuksia, koska sen seurauksena yhteiskunnan tuottama utiliteetti maksimoituu. Millin näkemys on instrumentaalinen; oikeudet ovat väline, joiden avulla aikaansaadaan optimaalinen intressien distribuutio. Näkemykset eroavat erityisesti seurausten merkityksen painottamisen alueella: Statusteoreetikoille oikeuksien kunnioitus perustuu siihen, että niin tulee tehdä riippumatta hyvistä seurauksista; oikeudet eivät ole hyvin seurausten tavoittelua varten vaan hyvien seurausten tavoittelun reunaehtoja (Nozick); oikeuksia ei saa rikkoa, vaikka sen seurauksena olisi oikeuksien rikkomisen yleinen minimointi. instrumentaalisille teorioille taas hyvät seuraukset ovat oikeuksien oikeuttajia; niiden lähtökohtana ovat halutut seuraukset (kuten utiliteetin maksimointi) ja oikeutus tapahtuu taaksepäin suuntautuen siten, että halutut seuraukset oikeuttavat ne oikeudet, jotka tuottavat nuo seuraukset. Deontologinen Statusteoriat: ihmisillä on sellaisia ominaisuuksia, jotka tekevät asianmukaiseksi, että heille annetaan tiettyjä oikeuksia Luonnollisten oikeuksien teoria: korostaa niitä piirteitä, joita ihmisillä on ihmisluontonsa vuoksi; teoriat eroavat siinä, mitä piirteitä tai attribuutteja ne korostavat oikeuksien perustana; yleensä ei-uskonnollisissa teorioissa keskeisiä ovat vapaa tahto, rationaalisuus, autonomia, kyky hallita elämäänsä hyväkäsityksensä mukaan ovat yksimielisiä siitä, että ihmisjärki käsittää, että olentoja, joilla on edellämainittuja ominaisuuksia tulee kohdella tietyillä tavoilla ovat erimielisiä siitä, onko tuo käsitys itsestäänselvä vai jotain muuta. Luonnollisten oikeuksien teorian perustajia: Grotius, Hobbes, Pufendorf ja erityisesti Locke. Oikeuksien perusta Luojan antamassa ihmisyydessä. Nykyiset statusteoriat alkavat Nozickin _Anarchy, State and Utopia_ (1974) Kantilainen puolustus: ihmisillä on oikeuksia, koska heitä ei saa kohdella välineinä. Yksilönoikeudet asettavat rajoituksia toisten tavoitteille, koska jokaisella on loukkaamattomia (inviolable; ihmisten itseisarvon vuoksi) oikeuksia, joita kaikkien tulee kunnioittaa. Etuja: Perusoikeuksien puolustaminen on selkeää ja yksiselitteistä. Kamm: Ilmaisunvapaus: Oikeus puhua perustuu oikeaan tapaan suhtautua ihmisiin, joilla on omat mielipiteet sekä kyky ilmaista niitä. Statusperusteiset oikeudet ovat perustaltaan vahvoja (vs. intressiteorioiden oikeuksien kontingenttius) Heikkouksia: Yksilön arvon ehdottoman korostamisen vaatimus johtaa helposti absolutismiin: yksilön oikeuksien loukkaamattomuudesta seuraa epäintuitiivinen johtopäätös, että mikä tahansa huono seuraus on merkityksetön; Nagel: ”On olemassa seurauksia, jotka ovat niin kamalia, että yhden ihmisen murhaaminen olisi oikeutettua niiden estämiseksi.”; Miten statusteoreetikko voi selittää, että joissain tilanteissa seuraukset ovatkin huomionarvoisia ja toisissa eivät? Tosiasiassa oikeudet eivät ole yksiselitteisiä;Esimerkiksi oikeus sananvapauteen sisältää oikeuden puhua toisista pahaa julkisuudessa, mutta hyväksymme pahan tarkoituksellisen puhumisen mieluummin julkisuuden henkilöistä kuin tavallisista kansalaisista; Sananvapaus sisältää oikeuden valehdella, mutta hyväksymme sen mieluummin politiikassa kuin esimerkiksi oikeussalissa tai mainonnassa. Miten statusteoriat voivat selittää sen, että yksilönoikeudet ovat tällä tavoin sovitettuja tilanne- ja henkilökohtaisiksi? Statusteorioiden perustan ja laajuuden ongelma: Loukkaamattomuuteen vetoaminen ilman kantilaista metafyysistä perustaa vaikuttaa helposti oudolta; Metafyysisen perustan oikeuttaminen hankalaa, kuten luonnollisten oikeuksien doktriinissa yleensä; Bentham: ”Luonnolisten oikeuksien perusteleminen on tyhjää väittämistä; siinä vedotaan aina perustavaan ja loukkaamattomaan periaatteeseen, kun jokin asia on kiisteltynä.”,Oikeuksista puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä niiden perusteet ovat kestämättömiä. Meidän tulee kehittää yhteiskuntaa empiirisen analyysin kautta (laskemalla utiliteetteja). Luonnolliset oikeudet objektivistinen käsitys oikeuksista: Oikeudet ovat tosiasiallisesti olemassa Jumalan asettaman lain seurauksena. Ongelma: Vaatii hyväksymään Jumalan lain asettajana. Mitkä oikeudet ovat yksilön loukkaamattomuuden ilmauksia: Nozick: omistusoikeudet ovat statusperustaisia vs. libertarismin hylkääjät; uusi vasemmistolibertarismi, jossa ajetaan ajatusta, että yksilöllä on oikeus itseomistukseen ja yhtäläiseen maailman omistukseen. On olemassa kaksi pääsuuntausta, jotka pyrkivät selittämään, mitä perustavia (toiminta)oikeuksia on olemassa, ja miksi näitä oikeuksia tulisi kunnioittaa. Warren Quinn: Ihmispersoona muodostuu kehosta ja mielestä; molemmat ovat hänen osiaan tai puoliaan. Tästä syystä yksin on sopivaa, että hänellä itsellään on ensisijainen päätäntävalta sen suhteen, mitä niille tehdään -- ei siksi, että sellainen järjestely olisi paras mahdollinen yleisen ihmiskunnan hyväksi, vaan siksi, että sellaiset järjestelyt, missä hänen oikeuttaan ei kunnioiteta olisivat epäkunnioittavia. Tämän päätäntävallan antaminen tunnustaa hänet moraalisesti ”yksilöksi, jolla on omia päämääriä” (Quinnin mielestä SE tärkeä attribuutti); itsenäiseksi olennoksi. Koska hän on tällainen olento, hänet tulee sellaiseksi tunnustaa. Näkemys on deontologinen. Tunnustaminen tapahtuu siten, että henkilön perusoikeuksia kunnioitetaan. Quinn asettaa oman näkökulmansa vastakohdaksi näkemyksen siitä, että oikeudet perustuvat siihen, että ne edistävät yleistä ihmiskunnan hyvinvointia. (Esim. Uitilitaristiset teoriat) mm. Millin mukaan yhteiskunnan tulee puolustaa yksilön oikeuksia, koska sen seurauksena yhteiskunnan tuottama utiliteetti maksimoituu. Millin näkemys on instrumentaalinen; oikeudet ovat väline, joiden avulla aikaansaadaan optimaalinen intressien distribuutio. Näkemykset eroavat erityisesti seurausten merkityksen painottamisen alueella: Statusteoreetikoille oikeuksien kunnioitus perustuu siihen, että niin tulee tehdä riippumatta hyvistä seurauksista; oikeudet eivät ole hyvin seurausten tavoittelua varten vaan hyvien seurausten tavoittelun reunaehtoja (Nozick); oikeuksia ei saa rikkoa, vaikka sen seurauksena olisi oikeuksien rikkomisen yleinen minimointi. instrumentaalisille teorioille taas hyvät seuraukset ovat oikeuksien oikeuttajia; niiden lähtökohtana ovat halutut seuraukset (kuten utiliteetin maksimointi) ja oikeutus tapahtuu taaksepäin suuntautuen siten, että halutut seuraukset oikeuttavat ne oikeudet, jotka tuottavat nuo seuraukset. Deontologinen Statusteoriat: ihmisillä on sellaisia ominaisuuksia, jotka tekevät asianmukaiseksi, että heille annetaan tiettyjä oikeuksia Luonnollisten oikeuksien teoria: korostaa niitä piirteitä, joita ihmisillä on ihmisluontonsa vuoksi; teoriat eroavat siinä, mitä piirteitä tai attribuutteja ne korostavat oikeuksien perustana; yleensä ei-uskonnollisissa teorioissa keskeisiä ovat vapaa tahto, rationaalisuus, autonomia, kyky hallita elämäänsä hyväkäsityksensä mukaan ovat yksimielisiä siitä, että ihmisjärki käsittää, että olentoja, joilla on edellämainittuja ominaisuuksia tulee kohdella tietyillä tavoilla ovat erimielisiä siitä, onko tuo käsitys itsestäänselvä vai jotain muuta. Luonnollisten oikeuksien teorian perustajia: Grotius, Hobbes, Pufendorf ja erityisesti Locke. Oikeuksien perusta Luojan antamassa ihmisyydessä. Nykyiset statusteoriat alkavat Nozickin _Anarchy, State and Utopia_ (1974) Kantilainen puolustus: ihmisillä on oikeuksia, koska heitä ei saa kohdella välineinä. Yksilönoikeudet asettavat rajoituksia toisten tavoitteille, koska jokaisella on loukkaamattomia (inviolable; ihmisten itseisarvon vuoksi) oikeuksia, joita kaikkien tulee kunnioittaa. Etuja: Perusoikeuksien puolustaminen on selkeää ja yksiselitteistä. Kamm: Ilmaisunvapaus: Oikeus puhua perustuu oikeaan tapaan suhtautua ihmisiin, joilla on omat mielipiteet sekä kyky ilmaista niitä. Statusperusteiset oikeudet ovat perustaltaan vahvoja (vs. intressiteorioiden oikeuksien kontingenttius) Heikkouksia: Yksilön arvon ehdottoman korostamisen vaatimus johtaa helposti absolutismiin: yksilön oikeuksien loukkaamattomuudesta seuraa epäintuitiivinen johtopäätös, että mikä tahansa huono seuraus on merkityksetön; Nagel: ”On olemassa seurauksia, jotka ovat niin kamalia, että yhden ihmisen murhaaminen olisi oikeutettua niiden estämiseksi.”; Miten statusteoreetikko voi selittää, että joissain tilanteissa seuraukset ovatkin huomionarvoisia ja toisissa eivät? Tosiasiassa oikeudet eivät ole yksiselitteisiä;Esimerkiksi oikeus sananvapauteen sisältää oikeuden puhua toisista pahaa julkisuudessa, mutta hyväksymme pahan tarkoituksellisen puhumisen mieluummin julkisuuden henkilöistä kuin tavallisista kansalaisista; Sananvapaus sisältää oikeuden valehdella, mutta hyväksymme sen mieluummin politiikassa kuin esimerkiksi oikeussalissa tai mainonnassa. Miten statusteoriat voivat selittää sen, että yksilönoikeudet ovat tällä tavoin sovitettuja tilanne- ja henkilökohtaisiksi? Statusteorioiden perustan ja laajuuden ongelma: Loukkaamattomuuteen vetoaminen ilman kantilaista metafyysistä perustaa vaikuttaa helposti oudolta; Metafyysisen perustan oikeuttaminen hankalaa, kuten luonnollisten oikeuksien doktriinissa yleensä; Bentham: ”Luonnolisten oikeuksien perusteleminen on tyhjää väittämistä; siinä vedotaan aina perustavaan ja loukkaamattomaan periaatteeseen, kun jokin asia on kiisteltynä.”,Oikeuksista puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä niiden perusteet ovat kestämättömiä. Meidän tulee kehittää yhteiskuntaa empiirisen analyysin kautta (laskemalla utiliteetteja). Luonnolliset oikeudet objektivistinen käsitys oikeuksista: Oikeudet ovat tosiasiallisesti olemassa Jumalan asettaman lain seurauksena. Ongelma: Vaatii hyväksymään Jumalan lain asettajana. Mitkä oikeudet ovat yksilön loukkaamattomuuden ilmauksia: Nozick: omistusoikeudet ovat statusperustaisia vs. libertarismin hylkääjät; uusi vasemmistolibertarismi, jossa ajetaan ajatusta, että yksilöllä on oikeus itseomistukseen ja yhtäläiseen maailman omistukseen.

    43. Oikeuksien oikeuttaminen Konsekventalistinen: instrumentaaliset teoriat Utilitarismi Egalitarismi Prioritarismi Kontraktualismi Rawlsilainen teoria Heikkouksia: Oikeudet liian heppoisia Koskee vain maksimointiin keskittyviä instrumentaalisia teorioita Laskettavuus (yleinen + henkilöiden välinen) Mielivaltaisuus Ennustettavuus 2. Konsekventalistinen Instrumentaaliset teoriat: tiettyjen oikeuksien kunnioittamisen seurauksena on intressien optimaalinen toteutuminen; yleisen ihmiskunnan hyvinvoinnin toteutuminen. Tyypillinen instrumentaalinen teoria on kaksitasoinen konsekventalistinen teoria kuten sääntöutilitarismi; Oikeudet ovat sääntöjä, joita seuraamalla päästään optimaaliseen intressien distribuutioon. Käsitellään instrumentaalisten teorioiden oikeutusta käänteisessä järjestyksessä, koska se helpottaa ajattelua. Heikkous: Oikeudet liian heppoisia: Jos oikeudet ovat oikeutettuja vain siinä määrin kuin ne tuottavat hyviä seurauksia, niin miksi ei mikä tahansa hyviä seurauksia maksimoiva asia voisi olla oikeus (esim. viattoman ihmisen lavastaminen mellakan estämiseksi; yhden uhraaminen kahden pelastamiseksi); statusperustaisten oikeuksien liika vahvuus jää instrumentaalisissa teorioissa liian heikoksi. Ongelma erityisesti utilitarismille, koska sen kiinnostus maksimointiin tekee siitä välinpitämättömän distribuution suhteen; muilla instrumentaalisilla teorioilla ei välttämättä samoja ongelmia, jos ne huomioivat distribuution. Egalitarismi: oikeudet ovat väline tasa-arvoisemman intressien jaon saavuttamiseksi Prioritarismi: oikeudet ovat väline tasa-arvoisemman intressien jaon saavuttamiseksi siten, että huonoimmin sijoittuvien intresseille annetaan lisäpainoa Kontraktualismi: oikeudet ovat väline intressien jakautumiseksi siten, ettei kukaan tällaista jakoa perustellusti hylkäisi Rawlsilainen reiluus: oikeudet ovat välinen intressien jakautumiseksi siten, että se on reilua eli alkuasetelmasta valittu Instrumentaalisesti oikeutetut oikeudet eivät ole välttämättä heikkoja, jos teoria ei ole ylikiinnostunut maksimoinnista. Esim. Ralws: oikeudenmukaisuuden periaatteiden mukaan yksilönoikeuksilla on absoluuttinen painoarvo muihin yhteiskunnan hyvään ja arvoihin nähden; Dworkinilaisia valtteja. Instrumentaaliset teoriat eroavat toisistaan: Optimaalisen distribuution näkemysten kautta (ks yllä) Intressien mittaamisen kautta utilitaristinen laskin Rawlsin primaarihyödykkeet Sen capabilities, kyvyt Dworkinin resurssit, jne. Yleisiä heikkouksia: Laskettavuus: eri intressien arvo toisiinsa nähden (terveys, tulot, itseilmaisun mahdollisuudet, jne) Henkilöiden välinen arvostuksen ja laskemisen ongelma (arvostavatko eri ihmiset näitä edellä mainittuja samoin ja samassa hierarkiassa) Sovitettavuuden vastakohta eli mielivaltaisuus: mikä tahansa oikeus on perusteltavissa instrumentalistin käsitteiden kautta. Lähtökohta niistä oikeuksista, joita teoreetikko haluaa ja sitten etsii niille sopivan oikeutuksen. Empiirisen ennustettavuuden ongelma: täytyy pysytä ennustamaan, mitkä oikeudet aikaansaavat tietyt seuraukset. (yleensä teoreetikot tekevät ennustuksistaan sen verran löysiä, että heidän ajamansa oikeus tulee oikeutetuksi...) Molemmat oikeusteoriat ovat kannatettuja. Hybridejäkin on yritetty. Esim. Sen. 2. Konsekventalistinen Instrumentaaliset teoriat: tiettyjen oikeuksien kunnioittamisen seurauksena on intressien optimaalinen toteutuminen; yleisen ihmiskunnan hyvinvoinnin toteutuminen. Tyypillinen instrumentaalinen teoria on kaksitasoinen konsekventalistinen teoria kuten sääntöutilitarismi; Oikeudet ovat sääntöjä, joita seuraamalla päästään optimaaliseen intressien distribuutioon. Käsitellään instrumentaalisten teorioiden oikeutusta käänteisessä järjestyksessä, koska se helpottaa ajattelua. Heikkous: Oikeudet liian heppoisia: Jos oikeudet ovat oikeutettuja vain siinä määrin kuin ne tuottavat hyviä seurauksia, niin miksi ei mikä tahansa hyviä seurauksia maksimoiva asia voisi olla oikeus (esim. viattoman ihmisen lavastaminen mellakan estämiseksi; yhden uhraaminen kahden pelastamiseksi); statusperustaisten oikeuksien liika vahvuus jää instrumentaalisissa teorioissa liian heikoksi. Ongelma erityisesti utilitarismille, koska sen kiinnostus maksimointiin tekee siitä välinpitämättömän distribuution suhteen; muilla instrumentaalisilla teorioilla ei välttämättä samoja ongelmia, jos ne huomioivat distribuution. Egalitarismi: oikeudet ovat väline tasa-arvoisemman intressien jaon saavuttamiseksi Prioritarismi: oikeudet ovat väline tasa-arvoisemman intressien jaon saavuttamiseksi siten, että huonoimmin sijoittuvien intresseille annetaan lisäpainoa Kontraktualismi: oikeudet ovat väline intressien jakautumiseksi siten, ettei kukaan tällaista jakoa perustellusti hylkäisi Rawlsilainen reiluus: oikeudet ovat välinen intressien jakautumiseksi siten, että se on reilua eli alkuasetelmasta valittu Instrumentaalisesti oikeutetut oikeudet eivät ole välttämättä heikkoja, jos teoria ei ole ylikiinnostunut maksimoinnista. Esim. Ralws: oikeudenmukaisuuden periaatteiden mukaan yksilönoikeuksilla on absoluuttinen painoarvo muihin yhteiskunnan hyvään ja arvoihin nähden; Dworkinilaisia valtteja. Instrumentaaliset teoriat eroavat toisistaan: Optimaalisen distribuution näkemysten kautta (ks yllä) Intressien mittaamisen kautta utilitaristinen laskin Rawlsin primaarihyödykkeet Sen capabilities, kyvyt Dworkinin resurssit, jne. Yleisiä heikkouksia: Laskettavuus: eri intressien arvo toisiinsa nähden (terveys, tulot, itseilmaisun mahdollisuudet, jne) Henkilöiden välinen arvostuksen ja laskemisen ongelma (arvostavatko eri ihmiset näitä edellä mainittuja samoin ja samassa hierarkiassa) Sovitettavuuden vastakohta eli mielivaltaisuus: mikä tahansa oikeus on perusteltavissa instrumentalistin käsitteiden kautta. Lähtökohta niistä oikeuksista, joita teoreetikko haluaa ja sitten etsii niille sopivan oikeutuksen. Empiirisen ennustettavuuden ongelma: täytyy pysytä ennustamaan, mitkä oikeudet aikaansaavat tietyt seuraukset. (yleensä teoreetikot tekevät ennustuksistaan sen verran löysiä, että heidän ajamansa oikeus tulee oikeutetuksi...) Molemmat oikeusteoriat ovat kannatettuja. Hybridejäkin on yritetty. Esim. Sen.

    44. Oikeuskeskustelun kritiikki Kahta päämuotoa: Doktriiniin suuntautuva: oikeusajattelu on vääristynyttä tai epäoikeutettua. Marx Kommunitaristit Oikeuskielen puutteisiin vetoava: ei ole tarkoituksenmukaista tai hedelmällistä ilmaista normatiivisia huolenaiheita oikeuskäsitteillä. Individualismin essentialismi Konfliktikeskeisyys Velvollisuuksien sivuttaminen Oikeusdoktriiniin (eli oppijärjestelmään) suuntautuva kritiikki: suuntautuu oikeusajattelun perustaan ja sisältöön; vastustavat oikeuksille annettua keskeistä roolia. Marx: Kritiikki suuntautui 1700-luvun amerikkalaisiin ja ranskalaisiin poliittisiin oppijärjestelmiin, joissa ilmaistiin ihmisoikeuksia (rights of man): vapaus, tasa-arvo, turvallisuus, omaisuus ja uskonto. Nämä oikeudet nousevat virheellisestä käsityksestä ihmisyksilöistä toisista riippumattomina; sellaisina, joilla voisi olla intressejä, jotka voitaisiin määritellä ilman viittauksia muihin; aina potentiaalisesti konfliktissa muiden kanssa. Oikeusyksilö on eristetty monadi, joka on vetäytynyt yksityisten intressiensä ja mielitekojensa taakse ja erotettu yhteisöstä. Omistusoikeus on hyvä esimerkki siitä, miten nämä ”oikeudet” eristävät ja epäsosiaalistavat ihmisiä. Omistusoikeus on oikeus pitää muut etäällä; laillinen piikkilanka-aita. Omistusoikeus on toisaalta oikeuttaa hyödykkeiden vaihdannan ja voiton tavoittelun ilman, että omistajan tarvitsee huomioida niitä, jotka epätoivoisesti tarvitsevat hyödykkeitä. Oikeus vapauteen perustuu ja vahvistaa itsekkyyttä. Yhteiskunta, jossa kaikilla on oikeus tehdä, mitä haluavat niin kauan kuin eivät loukkaa muita, edistää itsekkään pakkomielteistä kulttuuria. Tasa-arvo oikeuksien suhteen peittää alleen sen tosiasian, että tasa-arvo on vain formaalia, ei todellista. Tasa-arvoisten oikeuksien yhteiskunnassa ihmiset jakautuvat taloudellisen ja poliittisen vallan suhteen. Luonnolliset oikeudet eivät ole luonnollisia ollenkaan. Toimivat kapitalistisen koneen hyväksi... Kommunitaristit Michael Taylor, Michael Walzer, Alisdair MacIntyre, Michael Sandel kyseenalaistavat oikeusteorioiden lähtökohtana olevan yksilöiden erillisyyden ja abstraktin lähtökohdat Esim. Nozickin kuvaus, jossa ihmiset tasapainoisen sosiaalisen tilan ulkopuolella voisivat kehittää autonomisia kykyjä, joille perustaa oikeuksia, on virheellinen. Rawlsin alkutilanne (abstrahointi) ei voi toimia substantiaalisen poliittisen teorian pohjana; valinnat, joita yksilöt tekisivät ilman partikulaarisia intressejä ja yhteisöjä, eivät ole todellisia valintoja. Oikeusteorioiden tuleekin lähteä tarkastelemaan sitä, missä todelliset ihmiset elävät ja mikä heille on tosiasiassa tärkeää: sosiokulttuurisia konteksteja ja aktuaalisia hyödykkeitä ja resursseja. Liberalistiset ja libertaristiset teoriat ovat valheellisen universalistisia, kun niissä vaaditaan, että kaikkien yhteiskuntien tulisi muodostua siten, että sopivat samaan oikeusajattelumuottiin. Jos oikeudet ovat osa maailman ymmärtämistä, niiden rooli on sosiaalisen itseymmärryksen ja neuvottelun välineinä toimimisessa; ne voivat vaihdella paljon eri kulttuurien välillä. Individualismikritiikin ongelmia: Oikeusteorioissa voidaan puhua myös ryhmistä, ryhmien jäsenistä, valtioista; siis asioista ja toimijoista, jotka eivät ole yksilöitä. Oikeuskieli ei ole individualistista perustaltaan. Onko tämä hyvä vastaus, sillä individualismikritiikin ongelmat säilyvät silloinkin, kun individuaali on muutakin kuin ihmisyksilö: riippumattomuuden ja kaupanteon metaforien ongelmat säilyvät. Oikeuskielen puutteisiin vetoavat kritiikit: Oikeuskieli rajoittaa käsityksemme maailmasta individualistiseksi ja atomistiseksi; sama kritiikki kuin doktriiniin kohdistuva, mutta olettaa siis kielen olevan olennainen osa doktriinin rajoittavuutta. Glendon: Oikeuskielen absoluuttisuus edistää epärealistisia toiveita, sosiaalisten konfliktiesn syntymistä, ja heikentää sovittelevan dialogin syntymistä. Siinä ei puhuta velvollisuuksista, jolloin se keskittyy demokratian etuihin unohtaen siihen liittyvät henkilökohtaiset ja yhteisölliset velvollisuudet. Se on eristäytyvää/itsenäistä/itseriittoista, jolloin monet muut tavat käsitellä ihmisten välisiä suhteita ja niiden korjausta jäävät sivun. Se korostaa väitteitä yli perustelujen (Minulla on oikeus!) Ihmiset käyttävät oikeuskieltä lopettaakseen keskustelun sen käymisen sijaan, koska oikeuksien ajatellaan tarjoavan lopullisen syyn (perustelun) toiminnalle. Valttikortti pöytään, kun argumentit loppuvat... Gilligan; ethic of care: Väittelyn muoto konfrontaalinen (vastakkainasettelu), ei neuvotteleva. Maskuliininen tapa ajatella maailmassa toimimista. Ei ole kuitenkaan välttämätöntä tai väistämätöntä, että oikeuskielen käyttäjä syyllistyy tällaiseen valttien ”vetelyyn”. on mahdollista, että henkilöllä on vahvat perustelut kannattamilleen oikeuksille. on mahdollista, että henkilö kannattaa spesifikationismia, jolloin oikeuksien rajat ovat selkeitä, jolloin konflikteja ei synny. Voi kuitenkin olla niin, että esimerkiksi amerikkalainen taipumus oikeustaisteluun (nimenomaan oikeussaleissa) on seurausta oikeuskielen yleisyydestä. 3. O’Neill: Moraalinen huomio toimijoihin oikeuksien kantajina sen sijaan, että heitä tarkasteltaisiin vastuun kautta. Moraalinen ajattelu oikeuskielessä keskittyy siihen, mitä toimija voi saada, vastaanottaa Yleensä moraalisessa ajattelussa mietitään, mitä tulisi tehdä ja miten elää. Tärkeät hyveet, kuten rohkeus, hyvän teko jäävät oikeuskeskustelussa sivuun, koska ne ovat velvoitteita, joille ei ole oikeusvastinetta. Rohkaisee ihmisiä vaatimaan mahdottomia/epäkäytännöllisiä asioita, koska oikeuksiin vetoamisessa ei tarvitse olettaa, onko joidenkin velvoittaminen oikeuden toteuttamiseksi mahdollista tai toivottavaa. Kritiikki ei kohdistu oikeuskieleen kokonaisuudessaan vaan lähinnä passiivisiin oikeuksiin, erityisesti vaadeoikeuksiin. On kuitenkin mielekästä sanoa, että koko oikeuskieli kohtaa samanlaisia ongelmia. Yleinen nykyinen oikeusdiskurssi korostaa toimijoita hyötyjen ja etujen vastaanottajina. Perustavien normien kuvaaminen oikeuksien kautta on edullista ja epäedullista jossakin mielessä. + Oikeuskieli antaa selkeän kuvauksen vapauksien ja auktoriteettien rakenteista. + Tietyissä oppijärjestelmissä ja asiakirjoissa (kuten ihmisoikeuksissa) oikeuskieli määrittelee ymmärrettävästi minimitason hyväksyttävälle toiminnalle, jota yksilöt voivat vaatia toisiltaan ja instituutioiltaan. + Oikeuksilla on yhteys vapaus- ja tasa-arvoliikkeisiin ja niiden historiaan, joten niihin vetoamisella on voimaa, jota monilla muilla asioilla ei ole. Oikeusdoktriiniin (eli oppijärjestelmään) suuntautuva kritiikki: suuntautuu oikeusajattelun perustaan ja sisältöön; vastustavat oikeuksille annettua keskeistä roolia. Marx: Kritiikki suuntautui 1700-luvun amerikkalaisiin ja ranskalaisiin poliittisiin oppijärjestelmiin, joissa ilmaistiin ihmisoikeuksia (rights of man): vapaus, tasa-arvo, turvallisuus, omaisuus ja uskonto. Nämä oikeudet nousevat virheellisestä käsityksestä ihmisyksilöistä toisista riippumattomina; sellaisina, joilla voisi olla intressejä, jotka voitaisiin määritellä ilman viittauksia muihin; aina potentiaalisesti konfliktissa muiden kanssa. Oikeusyksilö on eristetty monadi, joka on vetäytynyt yksityisten intressiensä ja mielitekojensa taakse ja erotettu yhteisöstä. Omistusoikeus on hyvä esimerkki siitä, miten nämä ”oikeudet” eristävät ja epäsosiaalistavat ihmisiä. Omistusoikeus on oikeus pitää muut etäällä; laillinen piikkilanka-aita. Omistusoikeus on toisaalta oikeuttaa hyödykkeiden vaihdannan ja voiton tavoittelun ilman, että omistajan tarvitsee huomioida niitä, jotka epätoivoisesti tarvitsevat hyödykkeitä. Oikeus vapauteen perustuu ja vahvistaa itsekkyyttä. Yhteiskunta, jossa kaikilla on oikeus tehdä, mitä haluavat niin kauan kuin eivät loukkaa muita, edistää itsekkään pakkomielteistä kulttuuria. Tasa-arvo oikeuksien suhteen peittää alleen sen tosiasian, että tasa-arvo on vain formaalia, ei todellista. Tasa-arvoisten oikeuksien yhteiskunnassa ihmiset jakautuvat taloudellisen ja poliittisen vallan suhteen. Luonnolliset oikeudet eivät ole luonnollisia ollenkaan. Toimivat kapitalistisen koneen hyväksi... Kommunitaristit Michael Taylor, Michael Walzer, Alisdair MacIntyre, Michael Sandel kyseenalaistavat oikeusteorioiden lähtökohtana olevan yksilöiden erillisyyden ja abstraktin lähtökohdat Esim. Nozickin kuvaus, jossa ihmiset tasapainoisen sosiaalisen tilan ulkopuolella voisivat kehittää autonomisia kykyjä, joille perustaa oikeuksia, on virheellinen. Rawlsin alkutilanne (abstrahointi) ei voi toimia substantiaalisen poliittisen teorian pohjana; valinnat, joita yksilöt tekisivät ilman partikulaarisia intressejä ja yhteisöjä, eivät ole todellisia valintoja. Oikeusteorioiden tuleekin lähteä tarkastelemaan sitä, missä todelliset ihmiset elävät ja mikä heille on tosiasiassa tärkeää: sosiokulttuurisia konteksteja ja aktuaalisia hyödykkeitä ja resursseja. Liberalistiset ja libertaristiset teoriat ovat valheellisen universalistisia, kun niissä vaaditaan, että kaikkien yhteiskuntien tulisi muodostua siten, että sopivat samaan oikeusajattelumuottiin. Jos oikeudet ovat osa maailman ymmärtämistä, niiden rooli on sosiaalisen itseymmärryksen ja neuvottelun välineinä toimimisessa; ne voivat vaihdella paljon eri kulttuurien välillä. Individualismikritiikin ongelmia: Oikeusteorioissa voidaan puhua myös ryhmistä, ryhmien jäsenistä, valtioista; siis asioista ja toimijoista, jotka eivät ole yksilöitä. Oikeuskieli ei ole individualistista perustaltaan. Onko tämä hyvä vastaus, sillä individualismikritiikin ongelmat säilyvät silloinkin, kun individuaali on muutakin kuin ihmisyksilö: riippumattomuuden ja kaupanteon metaforien ongelmat säilyvät. Oikeuskielen puutteisiin vetoavat kritiikit: Oikeuskieli rajoittaa käsityksemme maailmasta individualistiseksi ja atomistiseksi; sama kritiikki kuin doktriiniin kohdistuva, mutta olettaa siis kielen olevan olennainen osa doktriinin rajoittavuutta. Glendon: Oikeuskielen absoluuttisuus edistää epärealistisia toiveita, sosiaalisten konfliktiesn syntymistä, ja heikentää sovittelevan dialogin syntymistä. Siinä ei puhuta velvollisuuksista, jolloin se keskittyy demokratian etuihin unohtaen siihen liittyvät henkilökohtaiset ja yhteisölliset velvollisuudet. Se on eristäytyvää/itsenäistä/itseriittoista, jolloin monet muut tavat käsitellä ihmisten välisiä suhteita ja niiden korjausta jäävät sivun. Se korostaa väitteitä yli perustelujen (Minulla on oikeus!) Ihmiset käyttävät oikeuskieltä lopettaakseen keskustelun sen käymisen sijaan, koska oikeuksien ajatellaan tarjoavan lopullisen syyn (perustelun) toiminnalle. Valttikortti pöytään, kun argumentit loppuvat... Gilligan; ethic of care: Väittelyn muoto konfrontaalinen (vastakkainasettelu), ei neuvotteleva. Maskuliininen tapa ajatella maailmassa toimimista. Ei ole kuitenkaan välttämätöntä tai väistämätöntä, että oikeuskielen käyttäjä syyllistyy tällaiseen valttien ”vetelyyn”. on mahdollista, että henkilöllä on vahvat perustelut kannattamilleen oikeuksille. on mahdollista, että henkilö kannattaa spesifikationismia, jolloin oikeuksien rajat ovat selkeitä, jolloin konflikteja ei synny. Voi kuitenkin olla niin, että esimerkiksi amerikkalainen taipumus oikeustaisteluun (nimenomaan oikeussaleissa) on seurausta oikeuskielen yleisyydestä. 3. O’Neill: Moraalinen huomio toimijoihin oikeuksien kantajina sen sijaan, että heitä tarkasteltaisiin vastuun kautta. Moraalinen ajattelu oikeuskielessä keskittyy siihen, mitä toimija voi saada, vastaanottaa Yleensä moraalisessa ajattelussa mietitään, mitä tulisi tehdä ja miten elää. Tärkeät hyveet, kuten rohkeus, hyvän teko jäävät oikeuskeskustelussa sivuun, koska ne ovat velvoitteita, joille ei ole oikeusvastinetta. Rohkaisee ihmisiä vaatimaan mahdottomia/epäkäytännöllisiä asioita, koska oikeuksiin vetoamisessa ei tarvitse olettaa, onko joidenkin velvoittaminen oikeuden toteuttamiseksi mahdollista tai toivottavaa. Kritiikki ei kohdistu oikeuskieleen kokonaisuudessaan vaan lähinnä passiivisiin oikeuksiin, erityisesti vaadeoikeuksiin. On kuitenkin mielekästä sanoa, että koko oikeuskieli kohtaa samanlaisia ongelmia. Yleinen nykyinen oikeusdiskurssi korostaa toimijoita hyötyjen ja etujen vastaanottajina. Perustavien normien kuvaaminen oikeuksien kautta on edullista ja epäedullista jossakin mielessä. + Oikeuskieli antaa selkeän kuvauksen vapauksien ja auktoriteettien rakenteista. + Tietyissä oppijärjestelmissä ja asiakirjoissa (kuten ihmisoikeuksissa) oikeuskieli määrittelee ymmärrettävästi minimitason hyväksyttävälle toiminnalle, jota yksilöt voivat vaatia toisiltaan ja instituutioiltaan. + Oikeuksilla on yhteys vapaus- ja tasa-arvoliikkeisiin ja niiden historiaan, joten niihin vetoamisella on voimaa, jota monilla muilla asioilla ei ole.

    45. Ihmisoikeudet YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus (1948) Ihmisoikeudet asemaltaan ainutlaatuisia poliittisia arvoja. universaali hyväksyntä (ainakin ns. normaalitilassa) lähtökohtaisesti hyvin yleisluontoisia (elämä, vapaus, omaisuus) yleisluontoisiin lisättyjä oikeuksia (sosiaaliset, taloudelliset; koulutus, terveys, toimeentulo, jne.) oikeuskieli yleisesti käytössä vaateiden oikeuttamisessa tai käytäntöjen kieltämisessä Oikeuksien perusosat (taululle; lue lista nopeasti läpi) poliittisia normeja, jotka määrittelevät sen, miten hallitusten ja instituutioiden tulee kohdella ihmisiä olemassaolon nelikenttä suuri, konkreettinen määrä minimistandardeja kansainvälisiä normeja korkea prioriteetti vaativat vahvat, yleismaailmalliset perusteet eivät välttämättä oikeuksia tiukimmassa mielessä Lista tarkemmin: Ihmisoikeudet eivät ole tavallisia henkilöiden välistä toimintaa määritteleviä moraalisia normeja. Poliittisen alueella Obs! Voivat kuitenkin koskea yksityistä käytöstä; esim. rasismi tai sukupuoleen perustuva syrjintä. Ihmisoikeudet ovat olemassa moraalisina ja/tai oikeudellisina oikeuksina. Voivat olla olemassa aktuaalisena jaettuna moraalisena normina, vahvoilla perusteilla oikeutettuna moraalisena normina, oikeudellisena lakinormina kansallisella tasolla kansainvälisen oikeuden lakioikeutena. Ihmisoikeusliikkeen pyrkimys on oikeuttaa (tehdä) ihmisoikeudet (olemassaoleviksi) kaikilla neljällä tavalla. Ihmisoikeuksia on paljon (vs vähän) ja ne pyritään määrittelemään konkreettisesti. vrt. esim Locken muutamaan oikeuteen. (elämä, vapaus, omistus); abstrakteja Juristien välineitä; konkretian korostus Historiallisia ja aikaan sidottuja; koskevat tämän hetken ongelmia. Ihmisoikeudet ovat minimistandardeja ilmaisevia pyrkimys välttää kamaluuksia parhaan mahdollisen saavuttamisen sijaan. elämän minimivaatimusten turvaaminen keskeinen pyrkimys. Jättävät paljon päätäntävaltaa demokraattiselle päätöksenteolle kansallisilla ja paikallisilla tasoilla erilaisten kulttuurien ja instituutioiden sopeuttaminen, mukaan lukeminen Ihmisoikeudet ovat kansainvälisiä normeja koskevat kaikkia maita ja kaikkia ihmisiä. kansainvälinen oikeus ihmisoikeuksien toimintaväline Korkean prioriteetin normeja Tarvitsevat tukea yhteydestä perustaviin ihmisten intresseihin tai muihin normatiivisiin pohdintoihin eivät absoluuttisia! Vaativat vahvat perusteet, jotka pätevät kaikkialla ja tukevat korkeaa prioriteettia kulttuurien välinen perusteltavuus. mahdottomuus hylätä perustelut Oikeuksia, mutta ei välttämättä tiukimmassa mielessä oikeuksina niillä on oikeuksien haltijoita (kansa, yksilö, ryhmä) keskittyvät haltijan vapauteen, suojeluun, asemaan, ja hyötyyn niillä on kohteet, joille syntyy velvoitteita. kohteena ei ole YK, vaan oman maan hallitus; kansainväliset instituutiot ovat hätävara. Pakollisia siinä mielessä, että ne luovat velvollisuuksia niiden kohteille. usein velvoitteet muotoa,, joka luo vain tähtäimenä olevia asiaintiloja ja antaa niiden vähittäiselle toteutumiselle aikaa. Eivät siis välttämättä tosiasiallisia oikeuksia, jos tavoitteiden määrittelyä ei lasketa oikeuksiksi. Mahdollisesti heikompi oikeuden muoto... Mitä ihmisoikeudet eivät ole: Väite: Kaikki ihmisoikeudet ovat negatiivisia oikeuksia; ilmaisevat puuttumattomuutta. Kumoutuu sillä, että hallinnon eräs keskeisimmistä tehtävistä on suojata kansalaisten oikeuksia rikoslain ja laillisten omistusoikeuksien kautta. (positiivinen vaade) Väite: Ihmisoikeudet ovat luovuttamattomia. Ei tarkoita, että ihmisoikeudet ovat absoluuttisia tai ettei niitä voi ylittää mitenkään. Tarkoittaa, ettei ihmisoikeuksia voi menettää toiminnan seurauksena hetkellisesti tai pysyvästi eikä vapaaehtoisesti luopumalla niistä. Kumoutuu vankeusrangaistukset hyväksymällä; rikoksen seuraksena voi menettää oikeuden liikkumisvapauteen ja hyväksymällä esimerkiksi elämän luostarissa (vapaaehtoinen luopuminen liikkumisvapaudesta). Rawls: Ihmisoikeudet määrittelevät sen, missä kohtaa suvaitsevaisuuden raja kulkee (muiden maiden kohdallakin). Ehdotus 1: Aidot ihmisoikeudet ovat yleisiä in rem vaadeoikeuksia. Eivätkö positiiviset sosiaaliset ja taloudelliset oikeudet olekaan aitoja ihmisoikeuksia, sillä ne tuskin sitovat in rem? (vrt. oikeus elämään = velvollisuus olla tappamatta / velvollisuus tarjota koulutusta) Erottelu ei ehkä näin ilmeinen: Kaikkien oikeuksien kunnioittaminen vaatii instituutioiden apua. Eli myös aidot in rem ihmisoikeudet ovat in personam vaadeoikeuksia. Ehdotus 2: Aidot ihmisoikeudet ovat sellaisia, että niiden vaatimat velvoitteet tulee voida käytännössä täyttää, ts. negatiivisia vaadeoikeuksia. Positiiviset vaadeoikeudet vaativat liikaa, sillä yksilöiden ja valtioiden resurssit ovat rajoitettuja. O: Oikeuksien kieltäminen kustannussyistä on tuskin perusteltua. Positiivisten oikeuksien turvaamisella on havaittu olevan negatiivisten oikeuksien toteutumista edesauttavia vaikutuksia. Kustannusten tulisi jakautua tasaisesti, jotta oikeuksia voitaisiin kunnioittaa. Oikeuksien perusosat (taululle; lue lista nopeasti läpi) poliittisia normeja, jotka määrittelevät sen, miten hallitusten ja instituutioiden tulee kohdella ihmisiä olemassaolon nelikenttä suuri, konkreettinen määrä minimistandardeja kansainvälisiä normeja korkea prioriteetti vaativat vahvat, yleismaailmalliset perusteet eivät välttämättä oikeuksia tiukimmassa mielessä Lista tarkemmin: Ihmisoikeudet eivät ole tavallisia henkilöiden välistä toimintaa määritteleviä moraalisia normeja. Poliittisen alueella Obs! Voivat kuitenkin koskea yksityistä käytöstä; esim. rasismi tai sukupuoleen perustuva syrjintä. Ihmisoikeudet ovat olemassa moraalisina ja/tai oikeudellisina oikeuksina. Voivat olla olemassa aktuaalisena jaettuna moraalisena normina, vahvoilla perusteilla oikeutettuna moraalisena normina, oikeudellisena lakinormina kansallisella tasolla kansainvälisen oikeuden lakioikeutena. Ihmisoikeusliikkeen pyrkimys on oikeuttaa (tehdä) ihmisoikeudet (olemassaoleviksi) kaikilla neljällä tavalla. Ihmisoikeuksia on paljon (vs vähän) ja ne pyritään määrittelemään konkreettisesti. vrt. esim Locken muutamaan oikeuteen. (elämä, vapaus, omistus); abstrakteja Juristien välineitä; konkretian korostus Historiallisia ja aikaan sidottuja; koskevat tämän hetken ongelmia. Ihmisoikeudet ovat minimistandardeja ilmaisevia pyrkimys välttää kamaluuksia parhaan mahdollisen saavuttamisen sijaan. elämän minimivaatimusten turvaaminen keskeinen pyrkimys. Jättävät paljon päätäntävaltaa demokraattiselle päätöksenteolle kansallisilla ja paikallisilla tasoilla erilaisten kulttuurien ja instituutioiden sopeuttaminen, mukaan lukeminen Ihmisoikeudet ovat kansainvälisiä normeja koskevat kaikkia maita ja kaikkia ihmisiä. kansainvälinen oikeus ihmisoikeuksien toimintaväline Korkean prioriteetin normeja Tarvitsevat tukea yhteydestä perustaviin ihmisten intresseihin tai muihin normatiivisiin pohdintoihin eivät absoluuttisia! Vaativat vahvat perusteet, jotka pätevät kaikkialla ja tukevat korkeaa prioriteettia kulttuurien välinen perusteltavuus. mahdottomuus hylätä perustelut Oikeuksia, mutta ei välttämättä tiukimmassa mielessä oikeuksina niillä on oikeuksien haltijoita (kansa, yksilö, ryhmä) keskittyvät haltijan vapauteen, suojeluun, asemaan, ja hyötyyn niillä on kohteet, joille syntyy velvoitteita. kohteena ei ole YK, vaan oman maan hallitus; kansainväliset instituutiot ovat hätävara. Pakollisia siinä mielessä, että ne luovat velvollisuuksia niiden kohteille. usein velvoitteet muotoa,, joka luo vain tähtäimenä olevia asiaintiloja ja antaa niiden vähittäiselle toteutumiselle aikaa. Eivät siis välttämättä tosiasiallisia oikeuksia, jos tavoitteiden määrittelyä ei lasketa oikeuksiksi. Mahdollisesti heikompi oikeuden muoto... Mitä ihmisoikeudet eivät ole: Väite: Kaikki ihmisoikeudet ovat negatiivisia oikeuksia; ilmaisevat puuttumattomuutta. Kumoutuu sillä, että hallinnon eräs keskeisimmistä tehtävistä on suojata kansalaisten oikeuksia rikoslain ja laillisten omistusoikeuksien kautta. (positiivinen vaade) Väite: Ihmisoikeudet ovat luovuttamattomia. Ei tarkoita, että ihmisoikeudet ovat absoluuttisia tai ettei niitä voi ylittää mitenkään. Tarkoittaa, ettei ihmisoikeuksia voi menettää toiminnan seurauksena hetkellisesti tai pysyvästi eikä vapaaehtoisesti luopumalla niistä. Kumoutuu vankeusrangaistukset hyväksymällä; rikoksen seuraksena voi menettää oikeuden liikkumisvapauteen ja hyväksymällä esimerkiksi elämän luostarissa (vapaaehtoinen luopuminen liikkumisvapaudesta). Rawls: Ihmisoikeudet määrittelevät sen, missä kohtaa suvaitsevaisuuden raja kulkee (muiden maiden kohdallakin). Ehdotus 1: Aidot ihmisoikeudet ovat yleisiä in rem vaadeoikeuksia. Eivätkö positiiviset sosiaaliset ja taloudelliset oikeudet olekaan aitoja ihmisoikeuksia, sillä ne tuskin sitovat in rem? (vrt. oikeus elämään = velvollisuus olla tappamatta / velvollisuus tarjota koulutusta) Erottelu ei ehkä näin ilmeinen: Kaikkien oikeuksien kunnioittaminen vaatii instituutioiden apua. Eli myös aidot in rem ihmisoikeudet ovat in personam vaadeoikeuksia. Ehdotus 2: Aidot ihmisoikeudet ovat sellaisia, että niiden vaatimat velvoitteet tulee voida käytännössä täyttää, ts. negatiivisia vaadeoikeuksia. Positiiviset vaadeoikeudet vaativat liikaa, sillä yksilöiden ja valtioiden resurssit ovat rajoitettuja. O: Oikeuksien kieltäminen kustannussyistä on tuskin perusteltua. Positiivisten oikeuksien turvaamisella on havaittu olevan negatiivisten oikeuksien toteutumista edesauttavia vaikutuksia. Kustannusten tulisi jakautua tasaisesti, jotta oikeuksia voitaisiin kunnioittaa.

    46. Oikeudenmukaisuus Yleinen def. Jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu; reilu peli. Oikeudenmukaisuuden eri muotoja: Formaali Substantiivinen Retributiivinen Korrektiivinen Yhteiskuntafilosofiassa oikeuden-mukaisuudella tarkoitetaan yleensä distributiivista oikeudenmukaisuutta. Oikeudenmukaisuuden suhde moraaliin: Moraalin tutkija on kiinnostunut toimijoiden teoista ja asenteista ja niiden suhteesta periaatteisiin ja sääntöihin tietyssä tilanteessa. (Pelaavatko kaikki sääntöjen mukaan?) Oikeudenmukaisuuden tutkija on kiinnostunut tilanteen itsensä ja periaatteiden yhteensopivuudesta. (Pelataanko oikeaa peliä?) Oikeudenmukaisuudet eri muodot: Formaali OM: Puolueeton ja konsistentti periaatteiden soveltaminen riippumatta periaatteiden itsensä oikeudenmukaisuudesta. Substantiivinen OM: Yksilöiden vaadeoikeuksia määrittelevä. Koskee sekä yksilön suhdetta muihin yksilöihin että valtioon. Retributiivinen OM: Määrittelee milloin ja miksi rangaistukset ovat oikeudenmukaisia. Korrektiivinen OM (henkilön vahinkojen korvaamisen reiluus), Kommutatiivinen OM (hintojen, palkkojen ja vaihtojen reiluus), ja Distributiivinen OM (hyödykkeiden jaon reiluus) Distributiivinen (hyödykkeiden jako) Viimeiset kolme vuosikymmentä distributiivisen oikeudenmukaisuuden parissa käytävää anglo-amerikkalaista keskustelua ovat dominoineet erilaiset hyödykkeiden jaon periaatteet. Käsittelemme seuraavaksi erilaisia periaatteita ja niihin liittyviä teorioita. Oikeudenmukaisuuden suhde moraaliin: Moraalin tutkija on kiinnostunut toimijoiden teoista ja asenteista ja niiden suhteesta periaatteisiin ja sääntöihin tietyssä tilanteessa. (Pelaavatko kaikki sääntöjen mukaan?) Oikeudenmukaisuuden tutkija on kiinnostunut tilanteen itsensä ja periaatteiden yhteensopivuudesta. (Pelataanko oikeaa peliä?) Oikeudenmukaisuudet eri muodot: Formaali OM: Puolueeton ja konsistentti periaatteiden soveltaminen riippumatta periaatteiden itsensä oikeudenmukaisuudesta. Substantiivinen OM: Yksilöiden vaadeoikeuksia määrittelevä. Koskee sekä yksilön suhdetta muihin yksilöihin että valtioon. Retributiivinen OM: Määrittelee milloin ja miksi rangaistukset ovat oikeudenmukaisia. Korrektiivinen OM (henkilön vahinkojen korvaamisen reiluus), Kommutatiivinen OM (hintojen, palkkojen ja vaihtojen reiluus), ja Distributiivinen OM (hyödykkeiden jaon reiluus) Distributiivinen (hyödykkeiden jako) Viimeiset kolme vuosikymmentä distributiivisen oikeudenmukaisuuden parissa käytävää anglo-amerikkalaista keskustelua ovat dominoineet erilaiset hyödykkeiden jaon periaatteet. Käsittelemme seuraavaksi erilaisia periaatteita ja niihin liittyviä teorioita.

    47. Distributiivinen oikeudenmukaisuus def. Periaatteet, joiden mukaan hyödykkeet tulee jakaa oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa. Erilaisia tapoja määritellä hyödykkeiden jakoa ohjaavat periaatteet Tiukka egalitarismi Eroperiaate Resurssiperusteiset periaatteet Hyvinvointiperusteiset periaatteet Ansaitsemisperiaatteet Libertaristiset periaatteet Feministiset periaatteet Lähtökohtana pidetään yleisesti köyhyyden ongelmaa: Miten köyhyyteen tulisi suhtautua ihmisyhteisöjen ja -yhteiskuntien ominaisuutena? Voi käsittää yksilöiden tai muunlaisten toimijoiden, kuten yhteisöjen, kansakuntien, jne. välisiä suhteita. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus Globaali oikeudenmukaisuus Erilaisia tapoja määritellä periaatteita Tiukka egalitarismi Eroperiaate Resurssipohjaiset periaatteet Hyvinvointipohjaiset periaatteet Ansaitsemiseen perustuvat periaatteet Libertaristiset periaatteet Feministisia periaatteitaLähtökohtana pidetään yleisesti köyhyyden ongelmaa: Miten köyhyyteen tulisi suhtautua ihmisyhteisöjen ja -yhteiskuntien ominaisuutena? Voi käsittää yksilöiden tai muunlaisten toimijoiden, kuten yhteisöjen, kansakuntien, jne. välisiä suhteita. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus Globaali oikeudenmukaisuus Erilaisia tapoja määritellä periaatteita Tiukka egalitarismi Eroperiaate Resurssipohjaiset periaatteet Hyvinvointipohjaiset periaatteet Ansaitsemiseen perustuvat periaatteet Libertaristiset periaatteet Feministisia periaatteita

    48. Tiukka egalitarismi Jokaisella henkilöllä tulee olla saman tasoisesti materiaalisia hyödykkeitä ja palveluja. yksinkertainen perusperiaate, joka korostaa tasa-arvoa laskemisen ongelma (ns. indeksiongema) ajan määrittelyn ongelma. Tiukka egalitarismi, myös radikaali egalitarismi. Periaate: Jokaisella henkilöllä tulee olla saman tasoisesti materiaalisia hyödykkeitä ja palveluja. Perusteena ajatus siitä, että jokainen ihminen on oikeutettu tasa-arvoiseen kunnioitukseen ja sama/tasa-arvoinen määrä hyödykkeitä on paras tapa ilmaista tätä kunnioitusta. Kaksi pääongelmaa: Koska useita eri vastaus/ratkaisuvaihtoehtoja, ”egalitaristinen periaate” ei ole vain yksi periaate, vaan nimi joukolle läheisessä suhteessa olevia periaatteita. Tämä määritelmien ja tarkennusten ala koskee (lähes) kaikkia oikeudenmukaisuuden periaatteita; yleisimmillä periaatteilla on tietty ala/laajuus, jolla niitä voidaan tulkita. Indeksiongelma eli laskemisen ongelma hyödykkeet tulee voida mitata ja laskea, jotta ne voidaan jakaa tietyn kaavan mukaan. Miten ”saman tasoisesti” määritellään ja mitataan? Jokainen hyödyke jaetaan tasan. eli Joskus vastaus on se, että jokaisella tulee olla sama joukko ja määrä hyödykkeitä kuin toisilla (4 omenaa, 2 appelsiinia, 1 pyörä, jne.) Ongelma: Muunlaiset jaot voisivat tehdä ihmisistä onnellisempia/kohottaa heidän asemaansa ilman, että kenenkään asema tulisi huonommaksi; esim. appelsiineista pitävät voisivat vaihtaa omenansa omenista pitävien kanssa, ja kaikki hyötyisivät. lähes kaikki haluaisivat vaihtaa hyödykkeitä joihinkin toisiin parantaakseen omaa asemaansa. Siis: Identtiset osajoukot hyödykkeitä tekevät lähes kaikkien osan huonommaksi kuin jokin vaihtoehtoinen jaon tapa. Toinen vaihtoehto on yleisindeksin käyttöönotto: Raha yleisindeksinä on toinen vastausvaihtoehto; Puutteellinen: Miksi useimmat teoriat keskittyvät taloudellisten hyödykkeiden jakamiseen? Taloudelliset hyödykkeet ovat yhteiskunnan jaettavissa (kontrolloitavissa) hyödykkeiden vaihdannan sääntöjen kontrollin kautta. Taloudellisen tasa-arvon ongelma: Ei huomioi tarveperustaisia vaateita. Vaikka taloudelliset hyödykkeet olisi jaettu tasan, tämä ei tarkoita, että kansalaiset voisivat hyödyntää niitä tai toimia tasa-arvoisesti. Miksi hyödyntämiskyky tai toimijuus tulisi ottaa huomioon oikeudenmukaisuudessa?Ihmisillä on luonnollisia ominaisuuksia, jotka asettavat heidät eriarvoiseen asemaan, miksi niillä olisi merkitystä? SIIS Jos hyödykkeiksi lasketaan myös immateriaaliset hyödykkeet (kuten mahdollisuudet), raha tarvitsee lisäksi muita mittaustapoja. Ajan määrittelyn ongelma Jakoperiaatteiden tulee ilmaista se kaava, jonka mukaan tavoiteltu jako tulee tehdä, mutta myös se aika, jolloin kaavaa tarvitaan. Alkutilanteen tasajako; ongelmana se, että jälkeen päin tapahtuva hyödykkeiden uudelleenjakautuminen voi johtaa epäoikeudenmukaisuuteen; ei yleinen käsitys. Säännölliset ajanjaksot, jolloin tasa-arvon tulisi toteutua. tulojen tasa-arvo (epätasa-arvo mahdollista säästöjen muodossa; usein lisäperiaatteita, jotka säätelevät säästämisen oikeudenmukaisuutta) Suora moraalinen kritiikki (lyhyesti) Rajoittaa vapautta liikaa Ei onnistu kunnioittamaan henkilöiden tasa-arvoisuutta Ristiriidassa ansaitsemisen ajatusten kanssa Hyvinvointi ei toteudu optimaalisesti Seuraavaksi katsomme hyvinvointilähtöistä eroperiaatetta tarkemmin.Tiukka egalitarismi, myös radikaali egalitarismi. Periaate: Jokaisella henkilöllä tulee olla saman tasoisesti materiaalisia hyödykkeitä ja palveluja. Perusteena ajatus siitä, että jokainen ihminen on oikeutettu tasa-arvoiseen kunnioitukseen ja sama/tasa-arvoinen määrä hyödykkeitä on paras tapa ilmaista tätä kunnioitusta. Kaksi pääongelmaa: Koska useita eri vastaus/ratkaisuvaihtoehtoja, ”egalitaristinen periaate” ei ole vain yksi periaate, vaan nimi joukolle läheisessä suhteessa olevia periaatteita. Tämä määritelmien ja tarkennusten ala koskee (lähes) kaikkia oikeudenmukaisuuden periaatteita; yleisimmillä periaatteilla on tietty ala/laajuus, jolla niitä voidaan tulkita. Indeksiongelma eli laskemisen ongelma hyödykkeet tulee voida mitata ja laskea, jotta ne voidaan jakaa tietyn kaavan mukaan. Miten ”saman tasoisesti” määritellään ja mitataan? Jokainen hyödyke jaetaan tasan. eli Joskus vastaus on se, että jokaisella tulee olla sama joukko ja määrä hyödykkeitä kuin toisilla (4 omenaa, 2 appelsiinia, 1 pyörä, jne.) Ongelma: Muunlaiset jaot voisivat tehdä ihmisistä onnellisempia/kohottaa heidän asemaansa ilman, että kenenkään asema tulisi huonommaksi; esim. appelsiineista pitävät voisivat vaihtaa omenansa omenista pitävien kanssa, ja kaikki hyötyisivät. lähes kaikki haluaisivat vaihtaa hyödykkeitä joihinkin toisiin parantaakseen omaa asemaansa. Siis: Identtiset osajoukot hyödykkeitä tekevät lähes kaikkien osan huonommaksi kuin jokin vaihtoehtoinen jaon tapa. Toinen vaihtoehto on yleisindeksin käyttöönotto: Raha yleisindeksinä on toinen vastausvaihtoehto; Puutteellinen: Miksi useimmat teoriat keskittyvät taloudellisten hyödykkeiden jakamiseen? Taloudelliset hyödykkeet ovat yhteiskunnan jaettavissa (kontrolloitavissa) hyödykkeiden vaihdannan sääntöjen kontrollin kautta. Taloudellisen tasa-arvon ongelma: Ei huomioi tarveperustaisia vaateita. Vaikka taloudelliset hyödykkeet olisi jaettu tasan, tämä ei tarkoita, että kansalaiset voisivat hyödyntää niitä tai toimia tasa-arvoisesti. Miksi hyödyntämiskyky tai toimijuus tulisi ottaa huomioon oikeudenmukaisuudessa?Ihmisillä on luonnollisia ominaisuuksia, jotka asettavat heidät eriarvoiseen asemaan, miksi niillä olisi merkitystä? SIIS Jos hyödykkeiksi lasketaan myös immateriaaliset hyödykkeet (kuten mahdollisuudet), raha tarvitsee lisäksi muita mittaustapoja. Ajan määrittelyn ongelma Jakoperiaatteiden tulee ilmaista se kaava, jonka mukaan tavoiteltu jako tulee tehdä, mutta myös se aika, jolloin kaavaa tarvitaan. Alkutilanteen tasajako; ongelmana se, että jälkeen päin tapahtuva hyödykkeiden uudelleenjakautuminen voi johtaa epäoikeudenmukaisuuteen; ei yleinen käsitys. Säännölliset ajanjaksot, jolloin tasa-arvon tulisi toteutua. tulojen tasa-arvo (epätasa-arvo mahdollista säästöjen muodossa; usein lisäperiaatteita, jotka säätelevät säästämisen oikeudenmukaisuutta) Suora moraalinen kritiikki (lyhyesti) Rajoittaa vapautta liikaa Ei onnistu kunnioittamaan henkilöiden tasa-arvoisuutta Ristiriidassa ansaitsemisen ajatusten kanssa Hyvinvointi ei toteudu optimaalisesti Seuraavaksi katsomme hyvinvointilähtöistä eroperiaatetta tarkemmin.

    49. Rawls ja eroperiaate John Rawls (1921-2002) A Theory of Justice (1971) Jokaisella kansalaisella tulee olla suurin mahdollinen vapaus, joka on sovitettavissa muiden vastaavaan vapauteen. Yhteiskunnassa voi olla taloudellisia ja sosiaalisia eroja, jos a) ne liittyvät virkoihin ja asemiin, joita kaikilla on mahdollisuus tavoitella ja b) niistä saatava hyöty koituu lopulta huono-osaisimpien hyväksi. egalitaristinen huomioi huonoimmassa asemassa olevat suhteellinen vs absoluuttinen asema ei maksimoi utiliteettia, rajoittaa vapautta, ei huomioi ansaitsemista, ei huomioi ihmisten kunnianhimoa eikä luonnollisia eroja. Yhteiskunnan varallisuus ei pysy samana ajanjaksosta toiseen. Uutta varallisuutta voidaan tuottaa Yleisin tapa tuottaa uutta varallisuutta on muodostaa sellainen järjestelmä, jossa enemmänn tuottavat ansaitsevat enemmän. John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria. Vaikutusvaltaisin distributiivisen oikeudenmukaisuden teoria viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. ”Kaikki sosiaaliset hyödykkeet -- vapaus ja mahdollisuudet, tulot ja omaisuus ja itsekunnioituksen perusta -- tulee jakaa tasa-arvoisesti paitsi, jos jonkin tai kaikkien hyödykkeiden epätasa-arvoinen jakautuminen hyödyttää kaikkia.” A Theory of Justice (1971) Ensisijaiset hyödykkeet (primary goods) Rawlsin mukaan ihmisen hyvinvointi perustuu tietyille hyödykkeille, joita ihmiset pitävät tärkeinä riippumatta mistään muusta. Jokainen kansalainen tarvitsee ne ollakseen vapaa ja tasa-arvoinen ja jokainen ansaitsee ne, jotta hän voisi tavoitella päämääriään elämässä. Ensisijaiset hyödykkeet ovat: tulot ja omaisuus perusvapaudet liikkumisen vapaus vapaus valita ammattinsa valta ja etuoikeudet, joita vastuuasema tarjoaa itsekunnioituksen sosiaalinen perusta Kaksi periaatetta: Tietämättömyyden verhon takana päädytään Rawlsin mukaan seuraaviin periaatteisiin: Vapausperiaate: Jokaisella kansalaisella tulee olla suurin mahdollinen vapaus, joka on sovitettavissa muiden vastaavaan vapauteen. Ero(- ja mahdollisuuksien )periaate: Yhteiskunnassa voi olla taloudellisia ja sosiaalisia eroja, jos a) ne liittyvät virkoihin ja asemiin, joita kaikilla on mahdollisuus tavoitella ja b) ne koituvat lopulta myös huono-osaisten hyväksi, esimerkiksi verotuksen kautta. Vahvasti egalitaarinen: Tasajako ensisijainen, jollei jokin muu jako hyödytä kaikkia enemmän. Periaatehierarkia: Rawlsin periaatteet tekevät kaikista oikeudenmukaisuuden periaatteista distributiivisen oikeudenmukaisuuden periaatteita! Ensimmäinen eli vapausperiaate sääntelee vapauksien jakoa ja on ensisijaisen muihin nähden siten, ettei vapauden tasa-arvoisuutta voi kompensoida muilla ensisijaisilla hyödykkeillä. Vapauden rajoittaminen taloudellisista syistä on oikeutettua vain, jotta yhteiskunta voitaisiin nostaa taloudellisesti tilaan, jossa vapaus on tosiasiallinen oikeus (tarpeiden tyydyttäminen). Toisen periaatteen ensimmäinen osa 2a, koskee mahdollisuuksien tasa-arvoa. Toisen periaatteen toinen osa 2b, on ns. eroperiaate. 2b:n moraalinen motivaatio on sama kuin egalitaristilla: ihmisten yhtäläinen kunnioittaminen 2b on tiukan egalitaristinen jos sellaiset empiiriset ehdot vallitsevat, ettei tuloeroilla ole merkitystä ihmisten työhalukkuuteen. Yleisesti kuitenkin uskotaan, että tuottavuus kasvaa jos ansiot kasvavat, joten yhteiskunnan varallisuus kasvaa ja huonoiten menestyvien asema paranee Mielipide-erot koskevat sitä, kuinka isot erot varallisuuksien välillä olisivat sallittuja eroperiaatteen mukaan ja kuinka paljon paremmassa asemassa huonoimmassa asemassa olevat olisivat eroperiaatteen kautta vrt egalitarismiin. Rawlsin ajatuskokeeseen perustuva teoria: Alkutilanne. Joukko ihmisiä kokoontuu neuvottelemaan hyödykkeiden jaon periaatteista hypoteettiseen alkutilanteeseen. He ovat kaikki 1) itsekkäitä ja 2) rationaalisia. Keskustelutilanteeseen laskeutuu 3) ns. tietämättömyyden verho, joka peittää keskustelijoilta näitä itseään koskevat ominaisuudet (onnettaren mielivaltaisuudet). Keskustelu. Koska kukaan ei tiedä, missä asemassa hän tulisi olemaan yhteiskunnassa, ihmiset eivät ottaisi riskejä, vaan päätyisivät ajamaan kaikkia hyödyttäviä periaatteita. Alkutilanteessa vaaditut tiedot (1-2) ja tietämättömyys (3-5): Suppea hyväkäsitys/teoria: Rawlsin mukaan koostuu ensisijaisista sosiaalisista hyödykkeistä, joiden jakautumista voidaan säännellä yhteiskunnallisesti. Universaali. Yhteiskuntatieteiden lainalaisuudet: Yleistä tietoa talouden ja politiikan teorioista, psykologiasta ja yhteiskunnan järjestäytymisestä. Asema yhteiskunnassa: Luokka, sosiaalinen asema, tulot/omaisuus, luonnolliset etuoikeudet (vahvuus, älykkyys, tms.), sukupolvi. (Lisäksi sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen, rotu/etnisyys) Yhteiskunnan muoto: Yhteiskunnan poliittinen ja taloudellinen tilanne, kehityksen ja sivistyksen määrä, kulttuuri. Laaja hyväkäsitys/teoria: Henkilökohtainen käsitys hyvästä elämästä. (esim. hedonismi, perhekeskeisyys, agnostisuus, tms.) Tietämättömyyden verhon tarkoituksena poistaa intressivinoumat ja puolueellisuus. Hypoteettinen tietämättömyys ratkaisee useita oikeudenmukaisuuden esteenä pidettyjä ongelmia, kuten oman edun tavoittelun, oman hyväkäsityksen ehdottoman ajamisen, jne. Ilmaisee näkemyksen siitä, että valtiolla on velvoite suhtautua puolueettomasti kansalaisten erilaisiin hyväkäsityksiin. (? neutraalisti! Rawls määrittelee suppean hyvän eli ensisijaiset sosiaaliset hyödykkeet.) - Itsekkyyden merkitys Rawlsin teoriassa. Rationaalisen valinnan teoria = Ihmisten intressit ovat ristiriitaisia. Rationaalinen toiminta on sellaista, jossa toimitaan omien etujemme maksimoimiseksi ja suojaamiseksi. Itsekkyys (toimiminen rationaalisen valinnan teorian mukaan) ohjaa valitsemaan parhaat periaatteet, vaikka henkilö ei varsinaisesti ajakaan omaa etuaan, koska omat ominaisuudet ovat piilotettuja. Ei näkemys ihmisten luontaisesta egoismista; Rawlsin mukaan ihmiset eivät ole egoistisia, koska heillä on käsitys oikeudenmukaisuudesta ja reiluudesta. Periaatteiden mukainen hyödykkeiden jako. Maximin-strategia. Vaihtoehdoista valitaan se, joka takaa parhaan huonoimman vaihtoehdon. A B 50 50 30 150 55 65 Jos vaihtoehdot 1) ja 2), Rawlsin mukaan rationaaliset maximin -toimijat valitsisivat 1). Jos vaihtoehtona on 3), toimijat valitsevat sen. (Heikosti pareto-parempi kuin vaihtoehto 1); kaikkien asema parantuu hieman.) O: Olisiko maximin-strategia tosiasiassa rationaalisin valinta päättelytavaksi tilanteessa, jossa tietoa tulevaisuudesta ei ole? Ei mahdollista riskinottoa missään tilanteessa. Teorian vahvuudet: + egalitaristinen eli yhdistää egalitarismin siihen, että yhteiskunnalle annetaan mahdollisuus kehittyä insentiivien kautta + huomioi huonoimmassa asemassa olevat eli erot ihmisten välillä ja kyvyissä hyödyntää hyödykkeitä Kritiikit: Egalitaristinen kritiikki: eroperiaatteen sallima epätasajako on epäoikeudenmukainen, vaikka se hyödyttäisikin huonoimmassa osassa olevia. Korostaa huonoimmassa olevien suhteellista /relatiivista asemaa absoluuttisen aseman sijaan ja johtaa tästä kiellon olla parantamatta näiden asemaa. Miten tämän voi perustella Solidaarisuus: materiaalinen tasa-arvo on osa ihmisten tasa-arvoa (mutta miten eroaa egalitaristien vaatimuksista?) Vallanjako: taloudellinen epätasa-arvo johtaa valtasuhteisiin, joissa huonommassa asemassa olevilla ei ole vastaavaa valtaa hyväosaisiin nähden. Rawls: Eroperiaatteen tuottama epätasajako on oikeutettua vain siinä määrin kuin se ei uhkaa poliittisen vapauden arvoa ja reilua jakautumista (1. ja 2a periaate) Esim. Suuret varallisuuserot voivat vaikuttaa siten, että köyhillä ei ole mitään mahdollisuutta pyrkiä poliittisiin virkoihin ja ajamaan näkemyksiään; hyödykkeiden tasaaminen eroperiatteen kautta voi auttaa ensimmäisen periaatteen ja 2a:n toteutumista. Muut kritiikit käymme läpi erilaisten periaatteiden kohdalla; keskustelu pitkälti reaktiivista Rawlsin teoriaan nähden. Utilitaristinen kritiikki: Eroperiaate ei maksimoi utiliteettia. Käsittelemme Rawlsin vastauksia hyvinvointiperustaisten periaatteiden kohdalla Libertaristinen kritiikki: Rajoittaa vapautta perusteettomasti, esim. verotuksen kautta. Ansaitsemisperustainen kriitiikki: Ei huomioi sitä, että työn avulla esim. voi ansaita enemmän kuin toinen. Resurssiperustainen kritiikki: Ei huomioi sitä, miten erilaisia ihmiset ovat toiminnassaan ja luonnollisten kykyjensä kautta; ambitiot/kunnianhimoerot, vammaisuus.Yhteiskunnan varallisuus ei pysy samana ajanjaksosta toiseen. Uutta varallisuutta voidaan tuottaa Yleisin tapa tuottaa uutta varallisuutta on muodostaa sellainen järjestelmä, jossa enemmänn tuottavat ansaitsevat enemmän. John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria. Vaikutusvaltaisin distributiivisen oikeudenmukaisuden teoria viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. ”Kaikki sosiaaliset hyödykkeet -- vapaus ja mahdollisuudet, tulot ja omaisuus ja itsekunnioituksen perusta -- tulee jakaa tasa-arvoisesti paitsi, jos jonkin tai kaikkien hyödykkeiden epätasa-arvoinen jakautuminen hyödyttää kaikkia.” A Theory of Justice (1971) Ensisijaiset hyödykkeet (primary goods) Rawlsin mukaan ihmisen hyvinvointi perustuu tietyille hyödykkeille, joita ihmiset pitävät tärkeinä riippumatta mistään muusta. Jokainen kansalainen tarvitsee ne ollakseen vapaa ja tasa-arvoinen ja jokainen ansaitsee ne, jotta hän voisi tavoitella päämääriään elämässä. Ensisijaiset hyödykkeet ovat: tulot ja omaisuus perusvapaudet liikkumisen vapaus vapaus valita ammattinsa valta ja etuoikeudet, joita vastuuasema tarjoaa itsekunnioituksen sosiaalinen perusta Kaksi periaatetta: Tietämättömyyden verhon takana päädytään Rawlsin mukaan seuraaviin periaatteisiin: Vapausperiaate: Jokaisella kansalaisella tulee olla suurin mahdollinen vapaus, joka on sovitettavissa muiden vastaavaan vapauteen. Ero(- ja mahdollisuuksien )periaate: Yhteiskunnassa voi olla taloudellisia ja sosiaalisia eroja, jos a) ne liittyvät virkoihin ja asemiin, joita kaikilla on mahdollisuus tavoitella ja b) ne koituvat lopulta myös huono-osaisten hyväksi, esimerkiksi verotuksen kautta. Vahvasti egalitaarinen: Tasajako ensisijainen, jollei jokin muu jako hyödytä kaikkia enemmän. Periaatehierarkia: Rawlsin periaatteet tekevät kaikista oikeudenmukaisuuden periaatteista distributiivisen oikeudenmukaisuuden periaatteita! Ensimmäinen eli vapausperiaate sääntelee vapauksien jakoa ja on ensisijaisen muihin nähden siten, ettei vapauden tasa-arvoisuutta voi kompensoida muilla ensisijaisilla hyödykkeillä. Vapauden rajoittaminen taloudellisista syistä on oikeutettua vain, jotta yhteiskunta voitaisiin nostaa taloudellisesti tilaan, jossa vapaus on tosiasiallinen oikeus (tarpeiden tyydyttäminen). Toisen periaatteen ensimmäinen osa 2a, koskee mahdollisuuksien tasa-arvoa. Toisen periaatteen toinen osa 2b, on ns. eroperiaate. 2b:n moraalinen motivaatio on sama kuin egalitaristilla: ihmisten yhtäläinen kunnioittaminen 2b on tiukan egalitaristinen jos sellaiset empiiriset ehdot vallitsevat, ettei tuloeroilla ole merkitystä ihmisten työhalukkuuteen. Yleisesti kuitenkin uskotaan, että tuottavuus kasvaa jos ansiot kasvavat, joten yhteiskunnan varallisuus kasvaa ja huonoiten menestyvien asema paranee Mielipide-erot koskevat sitä, kuinka isot erot varallisuuksien välillä olisivat sallittuja eroperiaatteen mukaan ja kuinka paljon paremmassa asemassa huonoimmassa asemassa olevat olisivat eroperiaatteen kautta vrt egalitarismiin. Rawlsin ajatuskokeeseen perustuva teoria: Alkutilanne. Joukko ihmisiä kokoontuu neuvottelemaan hyödykkeiden jaon periaatteista hypoteettiseen alkutilanteeseen. He ovat kaikki 1) itsekkäitä ja 2) rationaalisia. Keskustelutilanteeseen laskeutuu 3) ns. tietämättömyyden verho, joka peittää keskustelijoilta näitä itseään koskevat ominaisuudet (onnettaren mielivaltaisuudet). Keskustelu. Koska kukaan ei tiedä, missä asemassa hän tulisi olemaan yhteiskunnassa, ihmiset eivät ottaisi riskejä, vaan päätyisivät ajamaan kaikkia hyödyttäviä periaatteita. Alkutilanteessa vaaditut tiedot (1-2) ja tietämättömyys (3-5): Suppea hyväkäsitys/teoria: Rawlsin mukaan koostuu ensisijaisista sosiaalisista hyödykkeistä, joiden jakautumista voidaan säännellä yhteiskunnallisesti. Universaali. Yhteiskuntatieteiden lainalaisuudet: Yleistä tietoa talouden ja politiikan teorioista, psykologiasta ja yhteiskunnan järjestäytymisestä. Asema yhteiskunnassa: Luokka, sosiaalinen asema, tulot/omaisuus, luonnolliset etuoikeudet (vahvuus, älykkyys, tms.), sukupolvi. (Lisäksi sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen, rotu/etnisyys) Yhteiskunnan muoto: Yhteiskunnan poliittinen ja taloudellinen tilanne, kehityksen ja sivistyksen määrä, kulttuuri. Laaja hyväkäsitys/teoria: Henkilökohtainen käsitys hyvästä elämästä. (esim. hedonismi, perhekeskeisyys, agnostisuus, tms.) Tietämättömyyden verhon tarkoituksena poistaa intressivinoumat ja puolueellisuus. Hypoteettinen tietämättömyys ratkaisee useita oikeudenmukaisuuden esteenä pidettyjä ongelmia, kuten oman edun tavoittelun, oman hyväkäsityksen ehdottoman ajamisen, jne. Ilmaisee näkemyksen siitä, että valtiolla on velvoite suhtautua puolueettomasti kansalaisten erilaisiin hyväkäsityksiin. (? neutraalisti! Rawls määrittelee suppean hyvän eli ensisijaiset sosiaaliset hyödykkeet.) - Itsekkyyden merkitys Rawlsin teoriassa. Rationaalisen valinnan teoria = Ihmisten intressit ovat ristiriitaisia. Rationaalinen toiminta on sellaista, jossa toimitaan omien etujemme maksimoimiseksi ja suojaamiseksi. Itsekkyys (toimiminen rationaalisen valinnan teorian mukaan) ohjaa valitsemaan parhaat periaatteet, vaikka henkilö ei varsinaisesti ajakaan omaa etuaan, koska omat ominaisuudet ovat piilotettuja. Ei näkemys ihmisten luontaisesta egoismista; Rawlsin mukaan ihmiset eivät ole egoistisia, koska heillä on käsitys oikeudenmukaisuudesta ja reiluudesta. Periaatteiden mukainen hyödykkeiden jako. Maximin-strategia. Vaihtoehdoista valitaan se, joka takaa parhaan huonoimman vaihtoehdon. A B 50 50 30 150 55 65 Jos vaihtoehdot 1) ja 2), Rawlsin mukaan rationaaliset maximin -toimijat valitsisivat 1). Jos vaihtoehtona on 3), toimijat valitsevat sen. (Heikosti pareto-parempi kuin vaihtoehto 1); kaikkien asema parantuu hieman.) O: Olisiko maximin-strategia tosiasiassa rationaalisin valinta päättelytavaksi tilanteessa, jossa tietoa tulevaisuudesta ei ole? Ei mahdollista riskinottoa missään tilanteessa. Teorian vahvuudet: + egalitaristinen eli yhdistää egalitarismin siihen, että yhteiskunnalle annetaan mahdollisuus kehittyä insentiivien kautta + huomioi huonoimmassa asemassa olevat eli erot ihmisten välillä ja kyvyissä hyödyntää hyödykkeitä Kritiikit: Egalitaristinen kritiikki: eroperiaatteen sallima epätasajako on epäoikeudenmukainen, vaikka se hyödyttäisikin huonoimmassa osassa olevia. Korostaa huonoimmassa olevien suhteellista /relatiivista asemaa absoluuttisen aseman sijaan ja johtaa tästä kiellon olla parantamatta näiden asemaa. Miten tämän voi perustella Solidaarisuus: materiaalinen tasa-arvo on osa ihmisten tasa-arvoa (mutta miten eroaa egalitaristien vaatimuksista?) Vallanjako: taloudellinen epätasa-arvo johtaa valtasuhteisiin, joissa huonommassa asemassa olevilla ei ole vastaavaa valtaa hyväosaisiin nähden. Rawls: Eroperiaatteen tuottama epätasajako on oikeutettua vain siinä määrin kuin se ei uhkaa poliittisen vapauden arvoa ja reilua jakautumista (1. ja 2a periaate) Esim. Suuret varallisuuserot voivat vaikuttaa siten, että köyhillä ei ole mitään mahdollisuutta pyrkiä poliittisiin virkoihin ja ajamaan näkemyksiään; hyödykkeiden tasaaminen eroperiatteen kautta voi auttaa ensimmäisen periaatteen ja 2a:n toteutumista. Muut kritiikit käymme läpi erilaisten periaatteiden kohdalla; keskustelu pitkälti reaktiivista Rawlsin teoriaan nähden. Utilitaristinen kritiikki: Eroperiaate ei maksimoi utiliteettia. Käsittelemme Rawlsin vastauksia hyvinvointiperustaisten periaatteiden kohdalla Libertaristinen kritiikki: Rajoittaa vapautta perusteettomasti, esim. verotuksen kautta. Ansaitsemisperustainen kriitiikki: Ei huomioi sitä, että työn avulla esim. voi ansaita enemmän kuin toinen. Resurssiperustainen kritiikki: Ei huomioi sitä, miten erilaisia ihmiset ovat toiminnassaan ja luonnollisten kykyjensä kautta; ambitiot/kunnianhimoerot, vammaisuus.

    50. Resurssiegalitarismi Ronald Dworkin (1931-) Eroperiaate huomioi huonosti ihmisten erilaiset ambitiot ja lahjat. Korostaa yhtäläisten resurssien ja vapauden merkitystä distributiivisessa oikeudenmukaisuudessa. antaa arvon vapaille valinnoille, mutta huomioi lähtökohtien merkityksen. abstrakti; varsinaiset periaatteet puuttuvat luonnollisten kykyjen erottaminen hankituista kyvyistä Dworkin: Sovereign Virtue (2000) pohjaa artikkeleihin (1981), joissa Dworkin kehittää resurssiegalitarismia. Ei kiinnostusta lopputulokseen, vaan lähtökohtiin. Ambition merkitys: Ne, jotka tekevät töitä, ovat oikeutettuja suurempiin tuloihin ja vaurauteen kuin ne, jotka valitsevat laiskottelun. Lahjojen merkitys:Erilaiset lähtökohdat eivät saisi asettaa ihmisiä huonompaan asemaan Rawlsin eroperiaatteen eräs lähtökohta on synnynnäisten erojen huomioiminen Erona resurssiegalitaristiin: rawls ei korosta tätä asiaa erityisesti vs resurssiegalitaristit; erimielisyyttä siitä, mitkä lahjat ovat olennaisia distributiivisen oikeudenmukaisuuden kannalta. Dworkinin mukaan ihmiset lähtevät samasta tilanteesta resurssien suhteen, mutta päätyvät epätasa-arvoisiin taloudellisiin tilanteisiin valintojensa kautta. Dworkinin kuvitteellinen esimerkki: huutokauppa, jossa kaikilla sama ostovoima, ja vapaus tehdä tarjous oman elämänsä kannalta sopivimmasta hyödykejoukosta. Resursseja voi sitten käyttää kuten haluaa. Lopputuloksena on erilaisia taloudellisia asemia/etuja Jokaista on kohdeltu samalla tavalla, koska kaikilla oli oikeus huutaa mitä tahansa hyödykejoukkoa. Luonnollisten erojen eli lahjojen huomioiminen: Dworkinin huutokaupassa henkilöt eivät tiedä lahjojaan ja he voivatkin ostaa vakuutuksen huono-onnisuuden varalle. Vakuutusmaksut kompensoivat huono-osaisille heidän tilanteensa. Huutokauppaesimerkin merkitys: Ihmiset eroavat hyväkäsitystensä suhteen, joten tasa-arvon ja hyödykkeiden jaon tulisi perustua perusresurssien tarjoamiselle. Lahjojen eli erilaisten synnynnäisten kykyjen merkityksestä Dworkin nostaa esiin lähinnä sairaudet ja vammaisuuden. Vammaisuus on Dworkinin teoriassa jonkinlainen negatiivinen resurssi. Teorian etuja: Vapaiden valintojen arvon korostaminen; oman onnensa herra -ajattelu. Heikkouksia: Abstrakti. Ei anna selkeitä periaatteita tosimaailmaan Miten meidän tulisi laskea resurssien jakautuminen? luonnollisten kykyjen määritteleminen; kyvyt eivät jakaudu selvästi luonnollisiin ja hankittuihin Jos resurssiegalitaristi pitää vammaisuutta tärkeänä, hänen tulee määritellä, mitä sillä tarkoitetaan ja miten se eroaa esimerkiksi monista muista toimintakykyä haittaavista tekijöistä. Jos vammaisuus on negatiivinen resurssi, niin silloin sen arvo tulee olla mitattavissa jotenkin ja suhteutettavissa muihin resursseihin. Meillä on erilaisia käsityksiä siitä, mitkä vammat tai haitat ovat sellaisia, että ne ovat elämänlaatua heikentäviä. Esimerkiksi sokeutta pidetään merkittävänä vammana.Tämä varmaankin johtuu siitä, että me käsitämme, miten sokeana olo voi heikentää kykyjä osallistua yhteisön toimintaan, poliittiiseen ja kulttuurielämään. Resurssiegalitaristin tuleekin pystyä selittämään, miten se voi samaan aikaan kunnioittaa ihmisen yksilöllisiä arvostuksia ja hyväkäsityksiä kun se samalla näyttää olettavan monia asioita siitä, millainen elämä on inhimillisesti tyydyttävää. Vaikeaa nähdä, miten resurssiperiaatteet voisivat parantaa eroperiaatetta, sillä näyttää siltä, että resurssiteorialla on valmiiksi määritelty hyvän elämän peruskäsitys sovellettavuus monimutkaisiin taloudellisiin järjestelmiin on vaikeaa.Dworkin: Sovereign Virtue (2000) pohjaa artikkeleihin (1981), joissa Dworkin kehittää resurssiegalitarismia. Ei kiinnostusta lopputulokseen, vaan lähtökohtiin. Ambition merkitys: Ne, jotka tekevät töitä, ovat oikeutettuja suurempiin tuloihin ja vaurauteen kuin ne, jotka valitsevat laiskottelun. Lahjojen merkitys:Erilaiset lähtökohdat eivät saisi asettaa ihmisiä huonompaan asemaan Rawlsin eroperiaatteen eräs lähtökohta on synnynnäisten erojen huomioiminen Erona resurssiegalitaristiin: rawls ei korosta tätä asiaa erityisesti vs resurssiegalitaristit; erimielisyyttä siitä, mitkä lahjat ovat olennaisia distributiivisen oikeudenmukaisuuden kannalta. Dworkinin mukaan ihmiset lähtevät samasta tilanteesta resurssien suhteen, mutta päätyvät epätasa-arvoisiin taloudellisiin tilanteisiin valintojensa kautta. Dworkinin kuvitteellinen esimerkki: huutokauppa, jossa kaikilla sama ostovoima, ja vapaus tehdä tarjous oman elämänsä kannalta sopivimmasta hyödykejoukosta. Resursseja voi sitten käyttää kuten haluaa. Lopputuloksena on erilaisia taloudellisia asemia/etuja Jokaista on kohdeltu samalla tavalla, koska kaikilla oli oikeus huutaa mitä tahansa hyödykejoukkoa. Luonnollisten erojen eli lahjojen huomioiminen: Dworkinin huutokaupassa henkilöt eivät tiedä lahjojaan ja he voivatkin ostaa vakuutuksen huono-onnisuuden varalle. Vakuutusmaksut kompensoivat huono-osaisille heidän tilanteensa. Huutokauppaesimerkin merkitys: Ihmiset eroavat hyväkäsitystensä suhteen, joten tasa-arvon ja hyödykkeiden jaon tulisi perustua perusresurssien tarjoamiselle. Lahjojen eli erilaisten synnynnäisten kykyjen merkityksestä Dworkin nostaa esiin lähinnä sairaudet ja vammaisuuden. Vammaisuus on Dworkinin teoriassa jonkinlainen negatiivinen resurssi. Teorian etuja: Vapaiden valintojen arvon korostaminen; oman onnensa herra -ajattelu. Heikkouksia: Abstrakti. Ei anna selkeitä periaatteita tosimaailmaan Miten meidän tulisi laskea resurssien jakautuminen? luonnollisten kykyjen määritteleminen; kyvyt eivät jakaudu selvästi luonnollisiin ja hankittuihin Jos resurssiegalitaristi pitää vammaisuutta tärkeänä, hänen tulee määritellä, mitä sillä tarkoitetaan ja miten se eroaa esimerkiksi monista muista toimintakykyä haittaavista tekijöistä. Jos vammaisuus on negatiivinen resurssi, niin silloin sen arvo tulee olla mitattavissa jotenkin ja suhteutettavissa muihin resursseihin. Meillä on erilaisia käsityksiä siitä, mitkä vammat tai haitat ovat sellaisia, että ne ovat elämänlaatua heikentäviä. Esimerkiksi sokeutta pidetään merkittävänä vammana.Tämä varmaankin johtuu siitä, että me käsitämme, miten sokeana olo voi heikentää kykyjä osallistua yhteisön toimintaan, poliittiiseen ja kulttuurielämään. Resurssiegalitaristin tuleekin pystyä selittämään, miten se voi samaan aikaan kunnioittaa ihmisen yksilöllisiä arvostuksia ja hyväkäsityksiä kun se samalla näyttää olettavan monia asioita siitä, millainen elämä on inhimillisesti tyydyttävää. Vaikeaa nähdä, miten resurssiperiaatteet voisivat parantaa eroperiaatetta, sillä näyttää siltä, että resurssiteorialla on valmiiksi määritelty hyvän elämän peruskäsitys sovellettavuus monimutkaisiin taloudellisiin järjestelmiin on vaikeaa.

    51. Hyvinvointiperusteiset periaatteet Tärkein moraalinen tavoite yhteiskunnassa on ihmisten hyvinvoinnin turvaaminen. Kannattajina yleensä kansantalous-tieteilijät, filosofeista utilitaristit. yksinkertaisuus yksilöiden erillisyyden huomioiminen preferenssien tasa-arvoisuus Tasa-arvo, huono-osaisuus, resurssit, ansaitsemisvaateet ja vapaus ovat huomioitavina arvoina johdettavissa hyvinvoinnista. Ne ovat arvokkaita vain jos ne edistävät hyvinvointia! Hyödykkeiden jaon periaatteet tulee muodostaa siten, että ne maksimoivat hyvinvoinnin: Kaikki hyödykkeiden jakoon liittyvät kysymykset tulee ratkaista siten, että ne maksimoivat hyvinvoinnin... eli utilitarismia! Hyvinvoinnin maksimointi on kuitenkin epämääräinen vaatimus, kuten olemme jo monesti utilitarismin kohdalla huomanneet. Hyvinvointiperustaisia perusteita kannattavat ehdottavatkin yleensä tiettyjä hyvinvoinnin funktioita, jotka tulee maksimoida. Erottavat tekijät eri näkemysten välillä: mikä lasketaan hyvinvoinniksi miten kutakin hyvinvoinnin osa-aluetta painotetaan Kansantaloustieteilijät tarjoavat erilaisia hyvinvointifunktioita kullekin materiaaliselle hyödykkeelle. Filosofiassa lähinnä utilitaristien piirissä ja keskitytään vain suppeaan joukkoon funktioita. Kaksi utilitarismin erityisongelmaa nousee esiin tämän aihealueen yhteydessä Yksilöiden erillisyys ei ole utilitarismissa riittävän hyvin korostettu. Vaikka yksilö voikin valita sen, että on joskus järkevämpää kärsiä jonkun aikaa jotta elämä muodostuisi yleisesti mukavammaksi (kituuttaa opintotuella, jotta saisi paremman työn), niin sama ei varmaankaan koske yhteiskuntaa (joidenkin tilanne voi olla huonompi, jos se nostaa yleistä hyvinvointia). Muiden omistusta koskevat preferenssit ja intressit epäintuitiivisen tasa-arvoisia. esim. rasistinen preferenssi, että maahanmuuttajilla tulee olla vähemmän hyödykkeitä kuin kantaväestöllä. klassinen utilitaristi asettaa tämän preferenssin samalla tasolle muiden preferenssien kanssa. Siis: jos on niin, että enemmistöllä on rasistisia preferenssejä eikä vähemmistön preferenssit voi kumota niitä, voidaan oikeudenmukainen hyödykkeiden jako perustaa rodulle. Utilitaristien vastaukset: Preferenssit edistävät yleistä hyvää parhaiten silloin, kun ne ovat harmoniassa toistensa kanssa, joten rasistiset preferenssit eivät ole utiliteettia maksimoivia. Ongelma: Miksi preferenssien muuttamista tulisi suosia sen sijaan, että alistetut/huonompiosaiset saataisiin tyytyväiseksi omaan asemaansa? Miten edes huono-osaisia voidaan kuvata huono-osaisina? Tähän klassisen utilitaristin on vaikeaa vastata. Tasa-arvo, huono-osaisuus, resurssit, ansaitsemisvaateet ja vapaus ovat huomioitavina arvoina johdettavissa hyvinvoinnista. Ne ovat arvokkaita vain jos ne edistävät hyvinvointia! Hyödykkeiden jaon periaatteet tulee muodostaa siten, että ne maksimoivat hyvinvoinnin: Kaikki hyödykkeiden jakoon liittyvät kysymykset tulee ratkaista siten, että ne maksimoivat hyvinvoinnin... eli utilitarismia! Hyvinvoinnin maksimointi on kuitenkin epämääräinen vaatimus, kuten olemme jo monesti utilitarismin kohdalla huomanneet. Hyvinvointiperustaisia perusteita kannattavat ehdottavatkin yleensä tiettyjä hyvinvoinnin funktioita, jotka tulee maksimoida. Erottavat tekijät eri näkemysten välillä: mikä lasketaan hyvinvoinniksi miten kutakin hyvinvoinnin osa-aluetta painotetaan Kansantaloustieteilijät tarjoavat erilaisia hyvinvointifunktioita kullekin materiaaliselle hyödykkeelle. Filosofiassa lähinnä utilitaristien piirissä ja keskitytään vain suppeaan joukkoon funktioita. Kaksi utilitarismin erityisongelmaa nousee esiin tämän aihealueen yhteydessä Yksilöiden erillisyys ei ole utilitarismissa riittävän hyvin korostettu. Vaikka yksilö voikin valita sen, että on joskus järkevämpää kärsiä jonkun aikaa jotta elämä muodostuisi yleisesti mukavammaksi (kituuttaa opintotuella, jotta saisi paremman työn), niin sama ei varmaankaan koske yhteiskuntaa (joidenkin tilanne voi olla huonompi, jos se nostaa yleistä hyvinvointia). Muiden omistusta koskevat preferenssit ja intressit epäintuitiivisen tasa-arvoisia. esim. rasistinen preferenssi, että maahanmuuttajilla tulee olla vähemmän hyödykkeitä kuin kantaväestöllä. klassinen utilitaristi asettaa tämän preferenssin samalla tasolle muiden preferenssien kanssa. Siis: jos on niin, että enemmistöllä on rasistisia preferenssejä eikä vähemmistön preferenssit voi kumota niitä, voidaan oikeudenmukainen hyödykkeiden jako perustaa rodulle. Utilitaristien vastaukset: Preferenssit edistävät yleistä hyvää parhaiten silloin, kun ne ovat harmoniassa toistensa kanssa, joten rasistiset preferenssit eivät ole utiliteettia maksimoivia. Ongelma: Miksi preferenssien muuttamista tulisi suosia sen sijaan, että alistetut/huonompiosaiset saataisiin tyytyväiseksi omaan asemaansa? Miten edes huono-osaisia voidaan kuvata huono-osaisina? Tähän klassisen utilitaristin on vaikeaa vastata.

    52. Ansaitsemisperustaiset periaatteet Ihmiset ovat päämäärähakuisia toimijoita, ja he ansaitsevat toimintansa seurauksena tiettyjä hyödykkeitä ja etuja. Erilaisia perusteita ansaitsemisvaateille: Kontribuutioperuste Vaivaperuste Kompensaatioperuste Elintason nostamisen arvostaminen Ansaitsemisvaateet vs positiiviset oikeudet Ongelmia: määrittely ja soveltaminen moraalinen ongelma Eroperiaate ei huomioi sitä, että erilaisen toiminnan seurauksena ansaitaan hyödykkeitä. rawls pitää ansaitsemisvaateita vain yllykkeinä, mutta ei usko, että suurempi työ oikeuttaa ansaitsemiseen suoraan. Ansaitsemiteoreetikkojen lähteenä Locken ajatus siitä, että ihmisillä on oikeus asioihin/tuotteisiin, jotka syntyvät heidän työnsä ja yritteliäisyytensä seurauksina. Nykyteoreetikot korostavat ihmisten vapautta käyttää erilaisia kykyjään ja lahjojaan sosiaalisesti tuotteliaaseen työhön. Ihmiset ansaitsevat erilaisia tuloja sillä perusteella, miten hyvin he tuottavat muiden haluamia tuotteita ja palveluja. Oikeudenmukainen järjestelmä on sellainen, jossa tulot/hyödykkeet jaetaan sen mukaan, miten paljon yksilöt ansaitsevat niitä työnsä, vaivojensa ja kontribuutioidensa perusteella. Ansaitsemisperustaiset distribuutioperiaatteet eroavat sen suhteen, mitä ne pitävät ansaitsemisen perusteena: Kontribuutioperuste: Ihmisiä tulee palkita suhteessa siihen määrään, mitä he ovat kontribuoineet lopputulokseen eli sosiaaliseen tuotteeseen. Vaivaperuste: Ihmisiä tulee palkita suhteessa siihen vaivaan, jonka he ovat käyttäneet työhön. Kompensaatioperuste: Ihmisiä tulee palkita suhteessa niihin kuluihin, jonka he ovat maksaneet osallistumisesta yhteisen hyvän tavoitteluun. Ansaitsemisperustaisia distribuutioperiaatteita kannattavia yhdistää elämisen tason korottamisen arvostaminen social product; yhteinen tuottavuus Periaatteet oikeuttavat ansaitsemaan hyödykkeitä vain toiminnalla jonka seurauksena on sosiaalisten hyödykkeiden/tuotteen nostaminen Itse ansaitsemisen käsitteestä ei seuraa tämä yhteisen tuottavuuden arvostaminen; sitä arvostetaan yhteiskunnissa riippumatta ansaitsemisen arvosta. Siis: Ansaitsemisperustaiset periaatteet, joiden perustana ovat yhteisen tuottavuuden nostamiseen tähtäävän toiminnan käsittäminen ansaitsemiseen oikeuttavana, eivät pidä tätä perustaa tärkeänä siksi, että ansaitsemisvaateet tai ansaitsemisen käsite vaatisivat tätä. Perusta on tärkeä siksi, että yhteiskunnissa korkeampaa elintasoa arvostetaan faktuaalisesti ja siksi niissä valitaan elintason nostaminen sosiaalisen tuottavuuden kautta ensisijaiseksi arvoksi, joka perustaa distribuutioperiaatteita. Tarkoittaa sitä, että ansaitsemisperustaisten periaatteiden muotoilu vaatii sen, että sellainen toiminta, joka lasketaan yhteistä tuottavuutta nostavaksi, tulee määritellä ja perustella. Ansaitseminen tulee erottaa positiivisista oikeuksista (ns. subjektiivisista oikeuksista/lainturvaamista oikeuksista) Yhteiskunnassa, jossa seurataan ansaitsemisperustaisia periaatteita pyritään siihen, että positiiviset oikeudet olisivat sellaista, jotka ihmiset ansaitsevat. Ne voivat olla kuitenkin eri asia: henkilöllä voi olla positiivinen oikeus maksuun, jota hän ei ole ansainnut; positiivinen oikeus ryhtyä presidentiksi, vaikkei ole ansainnut. henkilö voi ansaita maksun, mutta ei olla oikeutettu (lainturvaamassa mielessä) siihen (tilanne, jossa ansaitsemisperiaatteilla pyrittäisiin muuttamaan tilanne oikeudenmukaiseksi) Insentiivit (houkuttimet) ovat sellaisia maksuja, jotka kuuluvat positiivisten oikeuksien joukkoon eivät ansaittuihin maksuihin. Insentiivit ovat tulevaisuuteen suuntautuneita ja niiden tarkoitus on luoda jokin tilanne tulevaisuudessa; Ansaitseminen on historiaan suuntautunutta ja ne palkitsevat jostakin jo tapahtuneesta tai tehdystä. Vaikka on mahdollista, että sama maksu toimii sekä insentiivinä että ansaittuna maksuna (esim. lääkärin korkeampi palkka houkuttelee alalle, jossa työ on hyvin vaativaa ja vastuullista), ovat ne perusteina hyödykkeiden jaolle hyvin erilaisia eikä niitä tule sekoittaa keskenään. Ansaitsemisperustaisia periaatteita kannattavien joukossa on paljon sellaisia, joiden mukaan nykyiset yhteiskunnalliset epätasa-arvoisuudet voidaan perustella ansaitsemisen kautta: John Stuart Mill ja monet muut ovat eri mieltä Ansaitsemisvaateiden ja tuottavuusperiaatteiden käyttäminen/implementaatio tarkottaisi, että monet nykyiset hyödykkeiden jaon eriarvoisuudet poistuisivat. Nykyiset ansaitsemisperustaiset periaatteet on rakennettu siten, että ne koskevat vain työtätekevien aikuisten maailmaa, jolloin perushyvinvointi jää muiden periaatteiden määrittelemäksi. Hyötyjä: Vastaa vapaamatkustajan ongelmaan: Tilanne, jossa yksittäinen henkilö hyötyy muiden panostuksesta, vaikka yhteiskunta rakentuu yhteistyölle ja kaikkien osallistumiselle. Ansaitsemisen periaate on itsenäinen riippumatta insentiiveistä tai markkinoiden toiminnasta. Kaikilla ei ole oikeutta rawlsilaisen yhteiskunnan etuihin, vaikka he olisivatkin huonoimmassa asemassa olevien joukossa. Tämä perustuu siihen, että he eivät toimi yhteistä etua ajaen eli he ovat vapaamatkustajia. Ongelmia: määrittely ja soveltaminen: mikä lasketaan kontribuutioksi, vaivaksi tai kuluksi? miten ne tulisi mitata? moraalinen ongelma: taloudellisten etujen jakaminen sellaisten tekijöiden perusteella, joihin ihmiset eivät voi juurikaan vaikuttaa; erityisesti tuottavuutta (kontribuutioita) arvostavien periaatteiden ongelma; henkilön tuottavuus on riippuvainen monesta tekijästä, johon hän ei voi vaikuttaa itse (Rawls) Vapaamatkustajan ongelman vasta-argumentti Rawlsilta: Siihen asti, kuin emme voi taata, että kaikki ihmiset ovat kykeneviä työhön, koulutettu markkinoiden vaatimalla tavalla ja työllistettävissä, ja emme voi rajata tarkasti esim. työttömiä ja työn välttäjiä erillisiin ryhmiin, argumentti on tehoton. Kiittnnostavaa on se, että Rawlsin teoriassa se, että distribuutio on eroperiaatteen seurauksena sellainen, että hyödykkeiden jako tapahtuu sellaisten tekijöiden perusteella, joihin ihmiset eivät itse voi vaikuttaa JA että tämä tekijä on Rawlsille etu ja hyve. Erona ansaitsemisvaateita korostaviin on se, että Rawlsille asia on moraalisesti merkityksetön (koska näin vain on) kun taas ansaitsemista korostavalle teoreetikolle ihmisen vapaus valita miten tuotteliaasti toimii, on tärkeä jakamisen peruste.Eroperiaate ei huomioi sitä, että erilaisen toiminnan seurauksena ansaitaan hyödykkeitä. rawls pitää ansaitsemisvaateita vain yllykkeinä, mutta ei usko, että suurempi työ oikeuttaa ansaitsemiseen suoraan. Ansaitsemiteoreetikkojen lähteenä Locken ajatus siitä, että ihmisillä on oikeus asioihin/tuotteisiin, jotka syntyvät heidän työnsä ja yritteliäisyytensä seurauksina. Nykyteoreetikot korostavat ihmisten vapautta käyttää erilaisia kykyjään ja lahjojaan sosiaalisesti tuotteliaaseen työhön. Ihmiset ansaitsevat erilaisia tuloja sillä perusteella, miten hyvin he tuottavat muiden haluamia tuotteita ja palveluja. Oikeudenmukainen järjestelmä on sellainen, jossa tulot/hyödykkeet jaetaan sen mukaan, miten paljon yksilöt ansaitsevat niitä työnsä, vaivojensa ja kontribuutioidensa perusteella. Ansaitsemisperustaiset distribuutioperiaatteet eroavat sen suhteen, mitä ne pitävät ansaitsemisen perusteena: Kontribuutioperuste: Ihmisiä tulee palkita suhteessa siihen määrään, mitä he ovat kontribuoineet lopputulokseen eli sosiaaliseen tuotteeseen. Vaivaperuste: Ihmisiä tulee palkita suhteessa siihen vaivaan, jonka he ovat käyttäneet työhön. Kompensaatioperuste: Ihmisiä tulee palkita suhteessa niihin kuluihin, jonka he ovat maksaneet osallistumisesta yhteisen hyvän tavoitteluun. Ansaitsemisperustaisia distribuutioperiaatteita kannattavia yhdistää elämisen tason korottamisen arvostaminen social product; yhteinen tuottavuus Periaatteet oikeuttavat ansaitsemaan hyödykkeitä vain toiminnalla jonka seurauksena on sosiaalisten hyödykkeiden/tuotteen nostaminen Itse ansaitsemisen käsitteestä ei seuraa tämä yhteisen tuottavuuden arvostaminen; sitä arvostetaan yhteiskunnissa riippumatta ansaitsemisen arvosta. Siis: Ansaitsemisperustaiset periaatteet, joiden perustana ovat yhteisen tuottavuuden nostamiseen tähtäävän toiminnan käsittäminen ansaitsemiseen oikeuttavana, eivät pidä tätä perustaa tärkeänä siksi, että ansaitsemisvaateet tai ansaitsemisen käsite vaatisivat tätä. Perusta on tärkeä siksi, että yhteiskunnissa korkeampaa elintasoa arvostetaan faktuaalisesti ja siksi niissä valitaan elintason nostaminen sosiaalisen tuottavuuden kautta ensisijaiseksi arvoksi, joka perustaa distribuutioperiaatteita. Tarkoittaa sitä, että ansaitsemisperustaisten periaatteiden muotoilu vaatii sen, että sellainen toiminta, joka lasketaan yhteistä tuottavuutta nostavaksi, tulee määritellä ja perustella. Ansaitseminen tulee erottaa positiivisista oikeuksista (ns. subjektiivisista oikeuksista/lainturvaamista oikeuksista) Yhteiskunnassa, jossa seurataan ansaitsemisperustaisia periaatteita pyritään siihen, että positiiviset oikeudet olisivat sellaista, jotka ihmiset ansaitsevat. Ne voivat olla kuitenkin eri asia: henkilöllä voi olla positiivinen oikeus maksuun, jota hän ei ole ansainnut; positiivinen oikeus ryhtyä presidentiksi, vaikkei ole ansainnut. henkilö voi ansaita maksun, mutta ei olla oikeutettu (lainturvaamassa mielessä) siihen (tilanne, jossa ansaitsemisperiaatteilla pyrittäisiin muuttamaan tilanne oikeudenmukaiseksi) Insentiivit (houkuttimet) ovat sellaisia maksuja, jotka kuuluvat positiivisten oikeuksien joukkoon eivät ansaittuihin maksuihin. Insentiivit ovat tulevaisuuteen suuntautuneita ja niiden tarkoitus on luoda jokin tilanne tulevaisuudessa; Ansaitseminen on historiaan suuntautunutta ja ne palkitsevat jostakin jo tapahtuneesta tai tehdystä. Vaikka on mahdollista, että sama maksu toimii sekä insentiivinä että ansaittuna maksuna (esim. lääkärin korkeampi palkka houkuttelee alalle, jossa työ on hyvin vaativaa ja vastuullista), ovat ne perusteina hyödykkeiden jaolle hyvin erilaisia eikä niitä tule sekoittaa keskenään. Ansaitsemisperustaisia periaatteita kannattavien joukossa on paljon sellaisia, joiden mukaan nykyiset yhteiskunnalliset epätasa-arvoisuudet voidaan perustella ansaitsemisen kautta: John Stuart Mill ja monet muut ovat eri mieltä Ansaitsemisvaateiden ja tuottavuusperiaatteiden käyttäminen/implementaatio tarkottaisi, että monet nykyiset hyödykkeiden jaon eriarvoisuudet poistuisivat. Nykyiset ansaitsemisperustaiset periaatteet on rakennettu siten, että ne koskevat vain työtätekevien aikuisten maailmaa, jolloin perushyvinvointi jää muiden periaatteiden määrittelemäksi. Hyötyjä: Vastaa vapaamatkustajan ongelmaan: Tilanne, jossa yksittäinen henkilö hyötyy muiden panostuksesta, vaikka yhteiskunta rakentuu yhteistyölle ja kaikkien osallistumiselle. Ansaitsemisen periaate on itsenäinen riippumatta insentiiveistä tai markkinoiden toiminnasta. Kaikilla ei ole oikeutta rawlsilaisen yhteiskunnan etuihin, vaikka he olisivatkin huonoimmassa asemassa olevien joukossa. Tämä perustuu siihen, että he eivät toimi yhteistä etua ajaen eli he ovat vapaamatkustajia. Ongelmia: määrittely ja soveltaminen: mikä lasketaan kontribuutioksi, vaivaksi tai kuluksi? miten ne tulisi mitata? moraalinen ongelma: taloudellisten etujen jakaminen sellaisten tekijöiden perusteella, joihin ihmiset eivät voi juurikaan vaikuttaa; erityisesti tuottavuutta (kontribuutioita) arvostavien periaatteiden ongelma; henkilön tuottavuus on riippuvainen monesta tekijästä, johon hän ei voi vaikuttaa itse (Rawls) Vapaamatkustajan ongelman vasta-argumentti Rawlsilta: Siihen asti, kuin emme voi taata, että kaikki ihmiset ovat kykeneviä työhön, koulutettu markkinoiden vaatimalla tavalla ja työllistettävissä, ja emme voi rajata tarkasti esim. työttömiä ja työn välttäjiä erillisiin ryhmiin, argumentti on tehoton. Kiittnnostavaa on se, että Rawlsin teoriassa se, että distribuutio on eroperiaatteen seurauksena sellainen, että hyödykkeiden jako tapahtuu sellaisten tekijöiden perusteella, joihin ihmiset eivät itse voi vaikuttaa JA että tämä tekijä on Rawlsille etu ja hyve. Erona ansaitsemisvaateita korostaviin on se, että Rawlsille asia on moraalisesti merkityksetön (koska näin vain on) kun taas ansaitsemista korostavalle teoreetikolle ihmisen vapaus valita miten tuotteliaasti toimii, on tärkeä jakamisen peruste.

    53. Libertaristiset periaatteet Robert Nozick (1938-2002) Anarchy, State, and Utopia (1974) Kolme distributiivista periaatetta: Hankinnan oikeudenmukaisuus Vaihdon oikeudenmukaisuus Omistamisen oikeudenmukaisuus Ongelmia: Omistusoikeuden perusta Epäoikeudenmukaisuuden korjaaminen Historiallisen teorian mielekkyys ja hyödykkeiden arvo yksilölle Libertarisille periaatteille on tyypillistä, että ne eivät ole kiinnostuneita hyödykkeiden jakautumisen kaavasta (tasaisuudesta, epätasaisuudesta tms) vaan suuntaavat kiinnostuksen hankintaan ja vaihtoon ja niiden oikeudenmukaisuuteen. Ero esim utilitaristiseen teoriaan, eroperiaatteeseen Robert Nozickin teoria. Distributiivinen oikeudenmukaisuus perustuu omistusten historiallisen siirtymisen oikeellisuutta määritteleville periaatteille. Ei kiinnostusta hyödykkeiden tämänhetkisen jakautumisen tasa-arvoisuuteen eikä tulevaisuuden tilanteeseen. Vaikuttaa lähtökohtaisesti ymmärrettävältä. E: Wilt Chamberlain esimerkki. Ajatellaan täydellinen hyödykkeiden tasajako yhteiskunnan jäsenten kesken; tilanne D1. W.C. o koripallon pelaaja tässä yhteiskunnassa. Chamberlainin sopimuksessa on sellainen ehto, että hän pelaa joukkueen jäsenenä vain, jos jokainen katsoja laittaa rahalippaaseen hallin ovella 20 senttisen ja nämä tuotot menevät hänelle .Kauden aikana miljoona fania maksaa tuon tullessaan katsomaan hänen peliään, joka tuottaa fanien maksamista lipputuloista hänelle 200 000€. Seurauksena on tilanne D2; hyödykkeiden epätasajako. Taustalla kuitenkin fanien vapaaehtoinen, valintoihin perustuva toiminta. Toiminnanvapauden käyttäminen muuttaa hyödykkeiden jakoa, eikä siinä ole mitään väärää. Jollei kukaan koe tulleensa hyväksikäytetyksi, joka on mahdotonta, koska he toimivat vapaaehtoisesti, niin epäoikeudenmukaisuutta ei ole syntynyt. Nozickin kolme oikeudenmukaisuuden periaatetta: Hyödykkeiden jako on oikeudenmukainen, jos niiden siirtyminen toimijalta toiselle on tapahtunut seuraavien ehtojen mukaan: Hankinnan oikeudenmukaisuus. Henkilö, joka saa hyödykkeen hankinnan oikeudenmukaisuuden periaatteen mukaisesti itselleen, on oikeutettu sen omistamiseen. Vaihdon oikeudenmukaisuus. Henkilö, joka on saanut hyödykkeen oikeudenmukaisen vaihdon periaatteen mukaan henkilöltä, joka omisti hyödykkeen hankinnan oikeudenmukaisuuden periaatteen mukaan, on oikeutettu sen omistukseen. Omistamisen oikeudenmukaisuus. Kukaan ei ole oikeutettu hyödykkeen omistamiseen paitsi periaatteiden 1. ja 2. mukaan. Nozickin positiivisten oikeuksien teoria (entitlement theory); keskeiset osat periaatteet 1 ja 2, joista 2 vaikuttaa melko ongelmattomalta. 2. pyritään rajaamaan pois varastaminen, petos, jne. Mutta 1 onkin vaikeampi ja täynnä ongelmia: Nozickin näkemyksen ongelmia. O1: Mihin ensimmäinen omistusoikeus perustuu? Kukaan ei omista lähtökohtana; Locken ehdotus: ”Yksityisomistus syntyy työstämällä maata.” (Nozick ei hyväksy, mutta inspiroituu kyllä: itse omistaminen (self-ownership johtaa siihen, että oman työn kautta voi syntyä omistusoikeus materiaaliseen maailmaan; kysyy kuitenkin, että miksi Locken ajatus, että sekoittamalla jotain, mitä omistaa johonkin, mitä ei omista, voi luoda omistussuhteen: esim tomaattimehun kaataminen mereen ei luo omistussuhdetta mereen vaan vähentää omistusta menetyksen kautta.) Nozick ajattelee, että työn kautta materiaalisen maailman arvo nousee, joten itsen omistamisesta voi seurata omistusoikeus tällaisissa tapauksissa. O: Omistusoikeus tarkoittaa oikeutta sulkea muut pois, esim omistetulta alueelta. Miksi työn kautta syntyy omistus itse maahan eikä siitä saatavaan tuotteeseen? Millä oikeutetaan muiden menetys? Ensimmäisen toimijan moraalinen ylivalta muihin? Nozickin Lockelainen ehto: Eksklusiivinen hankinta on oikeudenmukainen, jos jäljelle jää yhtä paljon ja yhtä hyvää muille. Miten tämä tulisi tulkita? Nozickin mukaan hankinta on oikeudenmukainen silloin, kun muut eivät joudu huonompaan asemaan kuin silloin, kun omistusoikeutta ei vielä ollut. O: Ei huomioi muita vaihtoehtoisia jaon muotoja: uimarantaesimerkki (joku voi hankkia omistusoikeuden rantaan ja alkaa keräämään euron pääsymaksua niiltä, jotka ennen kävivät rannalla ilmaiseksi. tämä on oikeutettua, jos omistaja kompensoi heille tämän palvelulla tai edulla, jota he pitävät yhtä arvokkaana kuten siivouksella ja uimavalvojilla. Kuitenkin rannalla kävijoiden tilanne olisi voinut olla parempi, jos joku tehokkaampi henkilö olisi ottanut rannan haltuun ja rahastaisi vain 50 senttiä, mutta tätä ei Nozickin teoriassa tarvitse huomioida. Ensin tulleet siis voittaa!) O2: Miten saamme selville alkuperäisten omistusten oikeudenmukaisuuden? Meillä ei ole mitään mahdollisuutta selvittää alkutilaa, josta hyödykkeiden omistaminen ja vaihdanta alkoi. On selvää, että monet omistussuhteet ovat periaatteiden 1 ja 2 vastaisia. tarvitaan siis periaate, joka kertoisi, miten epäoikudenmukaisuus korjataan. Nozick ei tarjoa tällaista, vaikka kuvaileekin, mitä sillä voitaisiin tehdä (mm. historiallisen tiedon avulla korjattaisiin sellaiseen suuntaan, jossa mahdollisesti oltaisiin, jos epäoikudenmukaisuutta ei olisi tapahtunut) Todella hankala asia teorialle, joka on historiasuuntautunut!! (ei siis kiinnostunut tulevaisuuden jakautumisesta.) Nozick itsekin tajuaa, ettei teoria voi toimia ilman tällaista periaatetta. Periaatetta ei myöskään voida noudattaa, koska koko historia perustuu epäoikudenmukaisuuteen hankinnoissa ja vaihdossa. Nozick ei mitenkään mainosta tätä ongelmaa, joten monet hänen kannattajistaan jättävät sen huomiotta. Minivaltion puolustajat Nozickin mukaan verotus on sama asia kuin pakkotyö. Epäuskottava analogia. Nozick uskoo verotukseen vain ylläpitämään valtion minimaalista suojelutoimintaa (armeijaa ja poliisia). O: Jos hyödykkeiden omistaminen on keskeinen osa yksilön vapauden mahdollistumista eli jos hyödykkeillä on olennaista arvoa yksilöille (kuten Nozick uskoo), niin eikö oikeudenmukaisuuden periaatteiden tulisi varmistaa, että kaikilla yksilöillä on riittävästi hyödykkeitä? Mitä suurempi arvo yksityisomistukselle annetaan, sitä tärkeämpää on se, että oikeudenmukaisuuden periaatteet sanovat jotain niiden tosiasiallisesta tai tavoitteellisesta jakautumisesta. Nozickin historiallinen näkemys tavoittaa tiettyjä piirteitä distributiivisesta oikeudenmukaisuudesta, mutta ei ole riittävä! Libertarisille periaatteille on tyypillistä, että ne eivät ole kiinnostuneita hyödykkeiden jakautumisen kaavasta (tasaisuudesta, epätasaisuudesta tms) vaan suuntaavat kiinnostuksen hankintaan ja vaihtoon ja niiden oikeudenmukaisuuteen. Ero esim utilitaristiseen teoriaan, eroperiaatteeseen Robert Nozickin teoria. Distributiivinen oikeudenmukaisuus perustuu omistusten historiallisen siirtymisen oikeellisuutta määritteleville periaatteille. Ei kiinnostusta hyödykkeiden tämänhetkisen jakautumisen tasa-arvoisuuteen eikä tulevaisuuden tilanteeseen. Vaikuttaa lähtökohtaisesti ymmärrettävältä. E: Wilt Chamberlain esimerkki. Ajatellaan täydellinen hyödykkeiden tasajako yhteiskunnan jäsenten kesken; tilanne D1. W.C. o koripallon pelaaja tässä yhteiskunnassa. Chamberlainin sopimuksessa on sellainen ehto, että hän pelaa joukkueen jäsenenä vain, jos jokainen katsoja laittaa rahalippaaseen hallin ovella 20 senttisen ja nämä tuotot menevät hänelle .Kauden aikana miljoona fania maksaa tuon tullessaan katsomaan hänen peliään, joka tuottaa fanien maksamista lipputuloista hänelle 200 000€. Seurauksena on tilanne D2; hyödykkeiden epätasajako. Taustalla kuitenkin fanien vapaaehtoinen, valintoihin perustuva toiminta. Toiminnanvapauden käyttäminen muuttaa hyödykkeiden jakoa, eikä siinä ole mitään väärää. Jollei kukaan koe tulleensa hyväksikäytetyksi, joka on mahdotonta, koska he toimivat vapaaehtoisesti, niin epäoikeudenmukaisuutta ei ole syntynyt. Nozickin kolme oikeudenmukaisuuden periaatetta: Hyödykkeiden jako on oikeudenmukainen, jos niiden siirtyminen toimijalta toiselle on tapahtunut seuraavien ehtojen mukaan: Hankinnan oikeudenmukaisuus. Henkilö, joka saa hyödykkeen hankinnan oikeudenmukaisuuden periaatteen mukaisesti itselleen, on oikeutettu sen omistamiseen. Vaihdon oikeudenmukaisuus. Henkilö, joka on saanut hyödykkeen oikeudenmukaisen vaihdon periaatteen mukaan henkilöltä, joka omisti hyödykkeen hankinnan oikeudenmukaisuuden periaatteen mukaan, on oikeutettu sen omistukseen. Omistamisen oikeudenmukaisuus. Kukaan ei ole oikeutettu hyödykkeen omistamiseen paitsi periaatteiden 1. ja 2. mukaan. Nozickin positiivisten oikeuksien teoria (entitlement theory); keskeiset osat periaatteet 1 ja 2, joista 2 vaikuttaa melko ongelmattomalta. 2. pyritään rajaamaan pois varastaminen, petos, jne. Mutta 1 onkin vaikeampi ja täynnä ongelmia: Nozickin näkemyksen ongelmia. O1: Mihin ensimmäinen omistusoikeus perustuu? Kukaan ei omista lähtökohtana; Locken ehdotus: ”Yksityisomistus syntyy työstämällä maata.” (Nozick ei hyväksy, mutta inspiroituu kyllä: itse omistaminen (self-ownership johtaa siihen, että oman työn kautta voi syntyä omistusoikeus materiaaliseen maailmaan; kysyy kuitenkin, että miksi Locken ajatus, että sekoittamalla jotain, mitä omistaa johonkin, mitä ei omista, voi luoda omistussuhteen: esim tomaattimehun kaataminen mereen ei luo omistussuhdetta mereen vaan vähentää omistusta menetyksen kautta.) Nozick ajattelee, että työn kautta materiaalisen maailman arvo nousee, joten itsen omistamisesta voi seurata omistusoikeus tällaisissa tapauksissa. O: Omistusoikeus tarkoittaa oikeutta sulkea muut pois, esim omistetulta alueelta. Miksi työn kautta syntyy omistus itse maahan eikä siitä saatavaan tuotteeseen? Millä oikeutetaan muiden menetys? Ensimmäisen toimijan moraalinen ylivalta muihin? Nozickin Lockelainen ehto: Eksklusiivinen hankinta on oikeudenmukainen, jos jäljelle jää yhtä paljon ja yhtä hyvää muille. Miten tämä tulisi tulkita? Nozickin mukaan hankinta on oikeudenmukainen silloin, kun muut eivät joudu huonompaan asemaan kuin silloin, kun omistusoikeutta ei vielä ollut. O: Ei huomioi muita vaihtoehtoisia jaon muotoja: uimarantaesimerkki (joku voi hankkia omistusoikeuden rantaan ja alkaa keräämään euron pääsymaksua niiltä, jotka ennen kävivät rannalla ilmaiseksi. tämä on oikeutettua, jos omistaja kompensoi heille tämän palvelulla tai edulla, jota he pitävät yhtä arvokkaana kuten siivouksella ja uimavalvojilla. Kuitenkin rannalla kävijoiden tilanne olisi voinut olla parempi, jos joku tehokkaampi henkilö olisi ottanut rannan haltuun ja rahastaisi vain 50 senttiä, mutta tätä ei Nozickin teoriassa tarvitse huomioida. Ensin tulleet siis voittaa!) O2: Miten saamme selville alkuperäisten omistusten oikeudenmukaisuuden? Meillä ei ole mitään mahdollisuutta selvittää alkutilaa, josta hyödykkeiden omistaminen ja vaihdanta alkoi. On selvää, että monet omistussuhteet ovat periaatteiden 1 ja 2 vastaisia. tarvitaan siis periaate, joka kertoisi, miten epäoikudenmukaisuus korjataan. Nozick ei tarjoa tällaista, vaikka kuvaileekin, mitä sillä voitaisiin tehdä (mm. historiallisen tiedon avulla korjattaisiin sellaiseen suuntaan, jossa mahdollisesti oltaisiin, jos epäoikudenmukaisuutta ei olisi tapahtunut) Todella hankala asia teorialle, joka on historiasuuntautunut!! (ei siis kiinnostunut tulevaisuuden jakautumisesta.) Nozick itsekin tajuaa, ettei teoria voi toimia ilman tällaista periaatetta. Periaatetta ei myöskään voida noudattaa, koska koko historia perustuu epäoikudenmukaisuuteen hankinnoissa ja vaihdossa. Nozick ei mitenkään mainosta tätä ongelmaa, joten monet hänen kannattajistaan jättävät sen huomiotta. Minivaltion puolustajat Nozickin mukaan verotus on sama asia kuin pakkotyö. Epäuskottava analogia. Nozick uskoo verotukseen vain ylläpitämään valtion minimaalista suojelutoimintaa (armeijaa ja poliisia). O: Jos hyödykkeiden omistaminen on keskeinen osa yksilön vapauden mahdollistumista eli jos hyödykkeillä on olennaista arvoa yksilöille (kuten Nozick uskoo), niin eikö oikeudenmukaisuuden periaatteiden tulisi varmistaa, että kaikilla yksilöillä on riittävästi hyödykkeitä? Mitä suurempi arvo yksityisomistukselle annetaan, sitä tärkeämpää on se, että oikeudenmukaisuuden periaatteet sanovat jotain niiden tosiasiallisesta tai tavoitteellisesta jakautumisesta. Nozickin historiallinen näkemys tavoittaa tiettyjä piirteitä distributiivisesta oikeudenmukaisuudesta, mutta ei ole riittävä!

    54. Feministiset periaatteet Lähtökohtana sukupuolen merkitys hyödykkeiden jaon oikeudenmukaisuudessa. Liberaalifeminismi: Saman periaatteet koskemaan molempia sukupuolia. Naiserityinen feminismi: Naisten sukupuolen erityisyys tulee huomioida paremmin yhteiskunnassa. Feminismiä on hyvin monenlaista ja siksipä ei ole vain yhdenlaisia feministisiä distributiivisia periaatteita. Feministisiä versioita löytyy lähes kaikista jo mainituista periaatetyypeistä. Yhdistävänä tekijänä sukupuolen merkityksen painottaminen distribuutiossa. Erilaisia näkemyksia ja tulkintoja tästä. Kaikki edellä mainitut periaatteet (paitsi tiukka egalitarismi) kuuluvat liberalistisiin teorioihin; feministiset kritiikit lähtevät monessa suhteessa jonkinlaisesta suhteesta liberalismiin. Ensimmäisiä varhaisia feministisiä kritiikkejä distribuutiolle on John Stuart Millin The Subjection of Women (1869) Lähtökohta liberaalifeministeille: naiset tarvitsevat tasa-arvoisen poliittisen aseman ja statuksen. Mill vaati syntymäetuoikeuksien poistamista, tasa-arvoista koulutusta, oikeutta osallistua kaupantekoon, omistusoikeutta, miehen perheenpääaseman poistamista ja yhtäläisiä poliittisia oikeuksia. Liberaalifeministit vaativat, että naiset saavat samat oikeudet kuin miehet ja että nämä suojaavat heidän vapauttaan tasa-arvoisina yhteiskunnan jäseninä. Monien nykyfeministien mielestä liberaalifeminismi on konservatiivinen, miesnormia seuraava ja liberalististen periaatteiden sokea hyväksyminen. Sekä liberaalifeministit että muut feministit kritisoivat liberalismin jakoa yksityiseen ja julkiseen alueeseen. Julkinen/yksityinen -erottelu Erityisesti Susan Moller Okin. Liberaalit teoriat erottavat julkisen alueen yksityisestä. Rawlsillakin perhe on eräs yhteiskunnan perusyksikkö. Oikeudenmukaisuuden periaatteet koskevat julkisen aluetta. Yksityisen alueen ongelmat näkymättömiä ja mahdottomia ratkaista! Ydinperheinstituutio sukupuolitettuine työnjakoineen asettaa naiset systemaattisesti huonompaan materiaaliseen ja poliittiseen asemaan. Rawls kuitenkin pitää perhettä ehdottomana ehtona ihmisten oikeanlaisten moraalisten kykyjen kehittymiselle. Oikeudenmukaisuuden teoriat tulisi ajatella uudelleen siten, että oikeudenmukaisuuden alue laajennetaan koskemaan ihmiselämää myös alistettujen ryhmien kodalla. Naiserityiset feminismit: naisten erityisasema tulee huomioida yhteiskunnassa. Erilaisia, mutta yhtä arvokkaita. Kritiikkiä essentialismista; kaikki naiset eivät synnytä, naiset sitä, miehet tätä -ajattelua.Feminismiä on hyvin monenlaista ja siksipä ei ole vain yhdenlaisia feministisiä distributiivisia periaatteita. Feministisiä versioita löytyy lähes kaikista jo mainituista periaatetyypeistä. Yhdistävänä tekijänä sukupuolen merkityksen painottaminen distribuutiossa. Erilaisia näkemyksia ja tulkintoja tästä. Kaikki edellä mainitut periaatteet (paitsi tiukka egalitarismi) kuuluvat liberalistisiin teorioihin; feministiset kritiikit lähtevät monessa suhteessa jonkinlaisesta suhteesta liberalismiin. Ensimmäisiä varhaisia feministisiä kritiikkejä distribuutiolle on John Stuart Millin The Subjection of Women (1869) Lähtökohta liberaalifeministeille: naiset tarvitsevat tasa-arvoisen poliittisen aseman ja statuksen. Mill vaati syntymäetuoikeuksien poistamista, tasa-arvoista koulutusta, oikeutta osallistua kaupantekoon, omistusoikeutta, miehen perheenpääaseman poistamista ja yhtäläisiä poliittisia oikeuksia. Liberaalifeministit vaativat, että naiset saavat samat oikeudet kuin miehet ja että nämä suojaavat heidän vapauttaan tasa-arvoisina yhteiskunnan jäseninä. Monien nykyfeministien mielestä liberaalifeminismi on konservatiivinen, miesnormia seuraava ja liberalististen periaatteiden sokea hyväksyminen. Sekä liberaalifeministit että muut feministit kritisoivat liberalismin jakoa yksityiseen ja julkiseen alueeseen. Julkinen/yksityinen -erottelu Erityisesti Susan Moller Okin. Liberaalit teoriat erottavat julkisen alueen yksityisestä. Rawlsillakin perhe on eräs yhteiskunnan perusyksikkö. Oikeudenmukaisuuden periaatteet koskevat julkisen aluetta. Yksityisen alueen ongelmat näkymättömiä ja mahdottomia ratkaista! Ydinperheinstituutio sukupuolitettuine työnjakoineen asettaa naiset systemaattisesti huonompaan materiaaliseen ja poliittiseen asemaan. Rawls kuitenkin pitää perhettä ehdottomana ehtona ihmisten oikeanlaisten moraalisten kykyjen kehittymiselle. Oikeudenmukaisuuden teoriat tulisi ajatella uudelleen siten, että oikeudenmukaisuuden alue laajennetaan koskemaan ihmiselämää myös alistettujen ryhmien kodalla. Naiserityiset feminismit: naisten erityisasema tulee huomioida yhteiskunnassa. Erilaisia, mutta yhtä arvokkaita. Kritiikkiä essentialismista; kaikki naiset eivät synnytä, naiset sitä, miehet tätä -ajattelua.

    55. Poliittinen velvollisuus Miksi meillä on velvollisuus totella valtiovaltaa ja toimia sen hyväksi? Voluntarismi vs. non-voluntarismi Anarkismi: Valtiovalta estää ihmisluonnon kehistystä. William Godwin (1756-1836) Sopimusteoriat: Valtiovalta perustuu sopimukseen hallitsijan ja hallittavan välillä. Feministinen hoivaetiikka Demokratian paradoksit Poliittinen velvollisuus Kaikissa yhteiskuntajärjestelmissä tunnustetaan, luodaan ja valvotaan velvollisuuksia. Laki on tavallisin velvollisuuksien määrittelymuoto. Kun kysytään, miksi lakia tulee totella, puhutaan filosofiassa poliittisesta velvollisuudesta. Perinteisesti jako voluntaristeihin ja nonvoluntairsteihin: Voluntaristit: poliittinen velvollisuus seuraa siitä, että vapaaehtoisesti hyväksymme lain velvoittavuuden. Nonovoluntaristit: Oikeudenmukainen ja tehokas järjestelmä on itsessään riittävä valvoittamaan kansalaisia. Molempia on kritisoitu runsaasti: erityisesti lain ehdotonta velvoittavuutta on kyseenalaistettu; voi siis olla olemassa laillisia velvollisuuksia, joita kansalaisilla ei ole moraalista velvollisuutta totella. Anarkismi: William Godwin (1756-1836) filosofisen anarkismin perustaja: An Enquiry Concerning Political Justice (1793) Hallinto korruptoi yhteiskunnan, koska se edistää riippuvuutta ja tietämättömyyttä. Hallinnosta tullaan vähitellen pääsemään eroon, kun tieto lisääntyy. Politiikka väistyy henkilökohtaisen moraalisuuden tieltä samalla, kun virheet ja tietämättömyys korvautuvat tiedolla ja mieli voittaa materian.(Anarkistinen utopia) Godwinin anarkismin puolustus: Lähtökohtana näkemys siitä, että ihmisen (moraalinen) luonne seuraa kokemuksesta ja hallinto vaikuttaa valtavasti siihen, millaisia kokemuksia ihmisillä on. Moraalinen ja poliittinen edistys seuraavat moraalisen ja poliittisen totuuden ymmärtämisestä, ja tälle edistykselle ei ole rajaa. Yhteiskunta edeltää hallintoa ja muodostaa perustan hallinnon oikeuttamiselle. Paraskin hallinnon muoto on välttämätön paha. Yhteiskunnan perustava moraalinen periaate on oikeudenmukaisuus, jonka Godwin määrittelee utilitaristisesti: ”Jos oikeudenmukaisuus tarkoittaa mitään, se on sitä, että minun tulee antaa kaikki mahdollinen kokonaisuuden edun ajamiseksi.” Kaksi lisäperiaatetta: Tasa-arvo (jonka avulla määritellään kaikki yhteiskunnan jäsenet tietynlaisiksi olennoiksi, järjen rooli korostettu) joka on tosin yhdistetty ansaitsemisen periaatteeseen (konsekventalistinen; enemmän kontribuoivat ovat korkeammassa moraalisessa arvossa kuin ne, jotka kontribuoivat vähemmän; jännitteinen hyveellisyyttä korostavan tekoja ja toimijaa arvioivan käsityksen kanssa, jossa seurausten arvoa vähätellään ja henkilön mielentila nostetaan oleelliseksi moraalisen arvioinnin perustaksi.) Yksityisen arvioinnin ajatus: rationaaliselle olennolle on aina vain yksi toimintasääntö, oikeudenmukaisuus, ja tämän säännön varmistaminen seuraa järjen avulla ymmärtämisestä. (Tasa-arvon periaatteeseen yhdistettynä seuraa, että moraalinen toiminta vaatii toimimista järjen ohjaamana.) Godwin kyseenalaistaa kaikki olemassa olevat hallintoa koskevat teoriat. Lähtökohtana näkemys siitä, että ihmisen ymmärryksellä ja valaistumislla ei ole sisäisiä rajoja. Ihmiset toimivat totuuden mukaan, kun he havaitsevat sen selvästi. Moraalinen toiminta vaatii vain sen, että ihmiset käsittävät moraalisen totuuden. Kaikki yhteiskunnalliset instituutiot rajoittavat yksityisen harkinnan mukaan toimiminsta ja järjen käytön täyttä ja tosiasiallista käyttöä. Godwin määrittelee ideaaliyhteiskuntansa eli tulevaisuuden anarkistisen utopian: Kaikki organisoitu yhteistoiminta puuttuu (orkesterit, avioliitot, jne.), jotta yksityistä järjen käyttöä ei rajoiteta. Vähitellen ihmisten mielet kehittyvät asteelle, jossa fysiologiset esteetkin voitetaan ja ikuinen elämä tulee mahdolliseksi. Tämän ajatuksen perustana on näkemys siitä, että tiedon lisääntyminen on johtanut monarkkien ja muiden epätasa-arvoisten hallitusten syrjäyttämiseen. Tiedon lisääminen siis lisää vapautta. Anarkistien mukaan valtiot ja valtioiden kaltaiset instituutiot eivät ole oikeutettuja. Niitä ei tarvita organisointitarkoituksiin Niillä on hyvin epäharmonisia seurauksia, kuten sosiaalisia ja luontoa koskevia haittoja Niiden avulla ohjataan etuoikeuksia ja vaurautta vähemmistöille, joilla on yhteyksiä valtiovaltaan Yhteiskunnilla ei ole mitään luonnollista tai väistämätöntä tarvetta valtioon, vaan ne voidaan korvata tai ne voivat hajota. Koska valtiot ovat perusteettomia ja epäoikeutettuja, ei meillä ole velvoitetta osallistua niiden ylläpitoon eikä totella valtiovaltaa. Meillä ei siis ole poliittista velvoitetta. Sopimusteoriat: Ihmisten elämä luonnontilassa olisi niin hankalaa, että he sopisivat poliittisten instituutioiden luomisesta, jotta heidän elämäntilanteensa paranisi. Valtiovallan valta perustuu sille, että kansalaiset ovat suostuneet hallittaviksi ja tämä suostumus on muodoltaaan ja sisällöltään sopimuksen kaltainen. Sopimusteoreetikot eivät hyväksy moraalin tai poliittisen velvollisuuden perusteiksi Jumalaa tai ihmisluontoa (kuten anarkistit) Hobbes, Locke, Kant, and Rousseau. Nykyteoreetikoista Rawls ja David Gauthier. Sopimusteorioiden perusidea on yksinkertainen: Jokin kollektiivinen sosiaalinen järjestelmä on oikeutettu, jos se on sen alaisena toimivien ihmisten suostumuksen mukainen. Kansalaisten tulee kunnioittaa sopimusta samoin kuin valtiovallan. Millaisin ehdoin sopimus tehtäisiin? Hobbesilainen alienaatio: Kansalaiset luovuttavat vallankäyttöoikeuden hallitsijalle ja lupaavat totella tätä. Lockelainen toimijuus: Kansalaiset lainaavat vallankäyttöoikeuden hallitsijalle samalla, kun he pidättävät oikeuden evätä sen. Locken versio helpommin puolustettavissa: Kansalaisille jää oikeus taistella vallan väärinkäyttöä vastaan. Lockelainen sopimusteoria perustuu seuraavaan: Yksilö edeltää valtiota, sillä valtiot ovat yksilöiden luomia. Vs. Kommunitarismi ja kommunismi Poliittinen yhtenäisyys seuraa todellisesta sopimuksesta yksilöiden ja hallitsijoiden välillä. Jos sopimuksessa on joitain ehtoja, hallitsijan tulee hallita niiden ehtojen mukaan. Nykyiset sopimusteoriat ovat hypoteettisia, kaksinkertaisesti. Kukaan ei oleta, että valtiovallan tai jäjrestelmän oikeutus perustuisi johonkin galluppiin tai tutkimukseen siitä, mitä kansalaiset siitä ajattelevat. Ei kysytä, ovatko kansalaiset tosiasiassa tehneet tällaisen sopimuksen, vaan jos kansalaisilta kysyttäisiin, niin olisivatko tällaiset järjestelmät tuloksena tai sopimuksen kohteina. Ensimmäinen hypoteettisuuden aste määrittelee siis sen, miten todelliset kansalaiset suhtautuisivat todelliseen järjestelmäänsä, jos heiltä kysyttäisiin. Tämä tulee määritellä mielikuvituksessa. Toinen, ja yleisempi ja hyväksytympi tulkinta hypoteettisesta sopimuksesta, määrittelee sopimukset tuplahypoteettisiksi: Ensimmäinen hypoteettinen elementti: suostuisivatko he tähän? Toinen hypoteettinen elementti: suostuisivatko he tähän, jos he olisivat tietynlaisia olentoja, tietäisivät tiettyjä asioita, olisivat rationaalisia jne. Nykyisin sopimusteoreetikkojen kysymys on: Jos kysyisimme tosiasiallisten kansalaisten ideaaliversioilta, niin suostuisivatko he tähän? Ongelmia: Dworkin. Vaikka voitaisiinkin todistaa, että paremmin informoitu ja rationaalisempi minä suostuisi johonkin järjestelmään, niin miten tämä voisi toimia todellisessa maailmassa minua sitovana argumenttina? Toisen asteen hypoteettinen teoria olettaa, että sopimus, jonka tekijöinä ovat jotkut muut henkilöt kuin minä, voivat sitoa minua. Tämä on vastoin sopimuksen alkuperäistä käsitettä. Vaikka voitaisiinkin olettaa, että minua voisi sitoa sopimus, jonka olisin hyväksynyt, jos minulle olisi sitä tarjottu (ensimmäisen asteen sopimushypoteesi), on täysin naurettavaa ajtella, että minua voisi sitoa sopimus, jota minä en olisi tehnyt, vaikka olisikin kysytty (koska toisen asteen hypoteesissa, olen eri henkilö kuin minä). Rawlsin vastaus ongelmaan perustuu kahteen sopimukseen: Ensimmäinen koskee sopimusta, jossa kansalainen hyväksyy, että sitoutuu sopimukseen, jonka tekee hänen parempi ideaali minänsä. Toinen koskee sopimusta, jonka ideaalikansalaiset sitten tekevät. Ideaaliminä on siis jonkinlainen hypoteettinen edustaja sopimuksen teossa. Feministinen hoivaetiikka: Liberalistisessa teoriassa velvollisuuden perustana on vapaaehtoisuus (esim. sopimusteoriat). Feministinen hoivaetiikka lähtee siitä oletuksesta, että ihmisten väliset suhteet eivät perustu vapaille sopimuksille vaan keskinäisille riippuvuus- ja vastuusuhteille. Poliittinen velvollisuus seuraa osana tosiasiallisia ihmissuhteita, mutta on neuvoteltavissa eroja mahdollistavaksi preferenssien, tarpeiden ja kykyjen muuttuessa. Demokratian paradoksit: 1. Richard Wollheim. Äänestäjä uskoo, tai tällä on hyvä syy uskoa, että peurojen metsästämisen kieltäminen on perusteltu asia ja äänestää kiellon puolesta. Enemmistö äänestää kieltoa vastaan. Äänestäjän tulee järkevänä ihmisenä ja demokratian kannattajana uskoa ristiriitaisesti: että kielto on oikeutettu (parhaiden perustelujen vuoksi) ja että se ei ole oikeutettu (koska enemmistö vastusti sitä). Tästä seuraa paradoksi. Honderich: Henkilö äänestää kiellon puolesta, koska uskoo sen olevan paras säädösvaihtoehto, mutta hyväksyy sallimisen säädöksenä, jos enemmistö sen hyväksytyllä tavalla valitsee sen. Säädös voi olla väärä, mutta henkilö hyväksyy sen, kunhan siihen on päädytty tavalla, joka takaa kansanvallan. Paradoksia ei ole, vaan erottelu sen välillä, mitä henkilö pitää parhaana säädöksenä itsessään ja sen, mitä henkilö pitää oikeutettuna säädöksenä demokraattisessa yhteiskunnassa. 2. Anthony Downs. Äänestäminen laajassa vaalipiirissä on irrationaalista hyötyjen ja haittojen laskemisen (cost-benefit -calculation) näkökulmasta samalla, kun äänestämättä jättäminen johtaa epätyydyttäviin seurauksiin. Koska äänestäjällä on vain minimaalinen vaikutus tulokseen, aivan pienetkin kustannukset hänen osaltaan peittävät äänestämisestä saatavan hyödyn. Kuitenkin äänestämättä jättäminen olisi tuhoisaa demokraattiselle yhteiskunnalle kokonaisuutena ja jokaisen yksilön kannalta. Jos suurin osa ihmisistä laskee hyötyjä ja haittoja, niin demokratia kaatuu rationaalisten vapaamatkustajien määrään. Jos taas suurin osa ei ole hyötyjä ja haittoja laskevia, niin demokratia perustuu kansalaisten irrationaalisuuteen. Demokratian puolustaminen kaikkein parhaimpana mallina vaikuttaa vaikealta. Utilitaristinen puolustus (Riker, Ordeshook): Jos ihmiset ovat hyöty-haitta -laskijoita ja he osallistuvat äänestyksiin laajamittaisesti, heidän täytyy saada hyötyä (utiliteetin nousua) äänestämisen seurauksena. Tämä voidaan ilmaista tyytyväisyytenä, joka seuraa demokratiassa elämisestä syntyvän moraalisen velvoitteen täyttämisestä. O: Ad hoc -tyyppinen puolustus. Jos me äänestämme, koska pidämme sitä velvollisuutena, se ei kuulu tavallisten päätäntälaskelmien joukkoon. Se erotetaan niistä muodollisesti. Utilitaristinen selitys paitsi epäonnistuu antamaan selityksen sille, miksi kansalaiset äänestävät, myös kuvaa väärin sitä, miten kansalaiset suhtautuvat moraalisiin velvoitteisiin ja sitä, miten he voivat rationaalisesti arvioida äänestysvalintojaan. Äänestämispäätös ei välttämättä ole ollenkaan omaa etua tavoittelevan laskelman tulos, vaan seuraus moraalisesta ymmärryksestä ja sitoutumisesta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen. Sitä, että ihmiset eivät elä tämän moraalisen ideaalin mukaan, voidaan pitää haasteena, ei paradoksina. Haasteeseen vastaaminen tapahtuu kehittämällä yhteiskunnan instituutioita siten, että ne rohkaisevat moraaliseen pohdintaan ennemmin kuin omaa etua ajavaan laskelmointiin. Omaa etuaan ajavat henkilöt luovat demokratiasta paradoksin, moraaliset ajattelijat eivät. Poliittinen velvollisuus Kaikissa yhteiskuntajärjestelmissä tunnustetaan, luodaan ja valvotaan velvollisuuksia. Laki on tavallisin velvollisuuksien määrittelymuoto. Kun kysytään, miksi lakia tulee totella, puhutaan filosofiassa poliittisesta velvollisuudesta. Perinteisesti jako voluntaristeihin ja nonvoluntairsteihin: Voluntaristit: poliittinen velvollisuus seuraa siitä, että vapaaehtoisesti hyväksymme lain velvoittavuuden. Nonovoluntaristit: Oikeudenmukainen ja tehokas järjestelmä on itsessään riittävä valvoittamaan kansalaisia. Molempia on kritisoitu runsaasti: erityisesti lain ehdotonta velvoittavuutta on kyseenalaistettu; voi siis olla olemassa laillisia velvollisuuksia, joita kansalaisilla ei ole moraalista velvollisuutta totella. Anarkismi: William Godwin (1756-1836) filosofisen anarkismin perustaja: An Enquiry Concerning Political Justice (1793) Hallinto korruptoi yhteiskunnan, koska se edistää riippuvuutta ja tietämättömyyttä. Hallinnosta tullaan vähitellen pääsemään eroon, kun tieto lisääntyy. Politiikka väistyy henkilökohtaisen moraalisuuden tieltä samalla, kun virheet ja tietämättömyys korvautuvat tiedolla ja mieli voittaa materian.(Anarkistinen utopia) Godwinin anarkismin puolustus: Lähtökohtana näkemys siitä, että ihmisen (moraalinen) luonne seuraa kokemuksesta ja hallinto vaikuttaa valtavasti siihen, millaisia kokemuksia ihmisillä on. Moraalinen ja poliittinen edistys seuraavat moraalisen ja poliittisen totuuden ymmärtämisestä, ja tälle edistykselle ei ole rajaa. Yhteiskunta edeltää hallintoa ja muodostaa perustan hallinnon oikeuttamiselle. Paraskin hallinnon muoto on välttämätön paha. Yhteiskunnan perustava moraalinen periaate on oikeudenmukaisuus, jonka Godwin määrittelee utilitaristisesti: ”Jos oikeudenmukaisuus tarkoittaa mitään, se on sitä, että minun tulee antaa kaikki mahdollinen kokonaisuuden edun ajamiseksi.” Kaksi lisäperiaatetta: Tasa-arvo (jonka avulla määritellään kaikki yhteiskunnan jäsenet tietynlaisiksi olennoiksi, järjen rooli korostettu) joka on tosin yhdistetty ansaitsemisen periaatteeseen (konsekventalistinen; enemmän kontribuoivat ovat korkeammassa moraalisessa arvossa kuin ne, jotka kontribuoivat vähemmän; jännitteinen hyveellisyyttä korostavan tekoja ja toimijaa arvioivan käsityksen kanssa, jossa seurausten arvoa vähätellään ja henkilön mielentila nostetaan oleelliseksi moraalisen arvioinnin perustaksi.) Yksityisen arvioinnin ajatus: rationaaliselle olennolle on aina vain yksi toimintasääntö, oikeudenmukaisuus, ja tämän säännön varmistaminen seuraa järjen avulla ymmärtämisestä. (Tasa-arvon periaatteeseen yhdistettynä seuraa, että moraalinen toiminta vaatii toimimista järjen ohjaamana.) Godwin kyseenalaistaa kaikki olemassa olevat hallintoa koskevat teoriat. Lähtökohtana näkemys siitä, että ihmisen ymmärryksellä ja valaistumislla ei ole sisäisiä rajoja. Ihmiset toimivat totuuden mukaan, kun he havaitsevat sen selvästi. Moraalinen toiminta vaatii vain sen, että ihmiset käsittävät moraalisen totuuden. Kaikki yhteiskunnalliset instituutiot rajoittavat yksityisen harkinnan mukaan toimiminsta ja järjen käytön täyttä ja tosiasiallista käyttöä. Godwin määrittelee ideaaliyhteiskuntansa eli tulevaisuuden anarkistisen utopian: Kaikki organisoitu yhteistoiminta puuttuu (orkesterit, avioliitot, jne.), jotta yksityistä järjen käyttöä ei rajoiteta. Vähitellen ihmisten mielet kehittyvät asteelle, jossa fysiologiset esteetkin voitetaan ja ikuinen elämä tulee mahdolliseksi. Tämän ajatuksen perustana on näkemys siitä, että tiedon lisääntyminen on johtanut monarkkien ja muiden epätasa-arvoisten hallitusten syrjäyttämiseen. Tiedon lisääminen siis lisää vapautta. Anarkistien mukaan valtiot ja valtioiden kaltaiset instituutiot eivät ole oikeutettuja. Niitä ei tarvita organisointitarkoituksiin Niillä on hyvin epäharmonisia seurauksia, kuten sosiaalisia ja luontoa koskevia haittoja Niiden avulla ohjataan etuoikeuksia ja vaurautta vähemmistöille, joilla on yhteyksiä valtiovaltaan Yhteiskunnilla ei ole mitään luonnollista tai väistämätöntä tarvetta valtioon, vaan ne voidaan korvata tai ne voivat hajota. Koska valtiot ovat perusteettomia ja epäoikeutettuja, ei meillä ole velvoitetta osallistua niiden ylläpitoon eikä totella valtiovaltaa. Meillä ei siis ole poliittista velvoitetta. Sopimusteoriat: Ihmisten elämä luonnontilassa olisi niin hankalaa, että he sopisivat poliittisten instituutioiden luomisesta, jotta heidän elämäntilanteensa paranisi. Valtiovallan valta perustuu sille, että kansalaiset ovat suostuneet hallittaviksi ja tämä suostumus on muodoltaaan ja sisällöltään sopimuksen kaltainen. Sopimusteoreetikot eivät hyväksy moraalin tai poliittisen velvollisuuden perusteiksi Jumalaa tai ihmisluontoa (kuten anarkistit) Hobbes, Locke, Kant, and Rousseau. Nykyteoreetikoista Rawls ja David Gauthier. Sopimusteorioiden perusidea on yksinkertainen: Jokin kollektiivinen sosiaalinen järjestelmä on oikeutettu, jos se on sen alaisena toimivien ihmisten suostumuksen mukainen. Kansalaisten tulee kunnioittaa sopimusta samoin kuin valtiovallan. Millaisin ehdoin sopimus tehtäisiin? Hobbesilainen alienaatio: Kansalaiset luovuttavat vallankäyttöoikeuden hallitsijalle ja lupaavat totella tätä. Lockelainen toimijuus: Kansalaiset lainaavat vallankäyttöoikeuden hallitsijalle samalla, kun he pidättävät oikeuden evätä sen. Locken versio helpommin puolustettavissa: Kansalaisille jää oikeus taistella vallan väärinkäyttöä vastaan. Lockelainen sopimusteoria perustuu seuraavaan: Yksilö edeltää valtiota, sillä valtiot ovat yksilöiden luomia. Vs. Kommunitarismi ja kommunismi Poliittinen yhtenäisyys seuraa todellisesta sopimuksesta yksilöiden ja hallitsijoiden välillä. Jos sopimuksessa on joitain ehtoja, hallitsijan tulee hallita niiden ehtojen mukaan. Nykyiset sopimusteoriat ovat hypoteettisia, kaksinkertaisesti. Kukaan ei oleta, että valtiovallan tai jäjrestelmän oikeutus perustuisi johonkin galluppiin tai tutkimukseen siitä, mitä kansalaiset siitä ajattelevat. Ei kysytä, ovatko kansalaiset tosiasiassa tehneet tällaisen sopimuksen, vaan jos kansalaisilta kysyttäisiin, niin olisivatko tällaiset järjestelmät tuloksena tai sopimuksen kohteina. Ensimmäinen hypoteettisuuden aste määrittelee siis sen, miten todelliset kansalaiset suhtautuisivat todelliseen järjestelmäänsä, jos heiltä kysyttäisiin. Tämä tulee määritellä mielikuvituksessa. Toinen, ja yleisempi ja hyväksytympi tulkinta hypoteettisesta sopimuksesta, määrittelee sopimukset tuplahypoteettisiksi: Ensimmäinen hypoteettinen elementti: suostuisivatko he tähän? Toinen hypoteettinen elementti: suostuisivatko he tähän, jos he olisivat tietynlaisia olentoja, tietäisivät tiettyjä asioita, olisivat rationaalisia jne. Nykyisin sopimusteoreetikkojen kysymys on: Jos kysyisimme tosiasiallisten kansalaisten ideaaliversioilta, niin suostuisivatko he tähän? Ongelmia: Dworkin. Vaikka voitaisiinkin todistaa, että paremmin informoitu ja rationaalisempi minä suostuisi johonkin järjestelmään, niin miten tämä voisi toimia todellisessa maailmassa minua sitovana argumenttina? Toisen asteen hypoteettinen teoria olettaa, että sopimus, jonka tekijöinä ovat jotkut muut henkilöt kuin minä, voivat sitoa minua. Tämä on vastoin sopimuksen alkuperäistä käsitettä. Vaikka voitaisiinkin olettaa, että minua voisi sitoa sopimus, jonka olisin hyväksynyt, jos minulle olisi sitä tarjottu (ensimmäisen asteen sopimushypoteesi), on täysin naurettavaa ajtella, että minua voisi sitoa sopimus, jota minä en olisi tehnyt, vaikka olisikin kysytty (koska toisen asteen hypoteesissa, olen eri henkilö kuin minä). Rawlsin vastaus ongelmaan perustuu kahteen sopimukseen: Ensimmäinen koskee sopimusta, jossa kansalainen hyväksyy, että sitoutuu sopimukseen, jonka tekee hänen parempi ideaali minänsä. Toinen koskee sopimusta, jonka ideaalikansalaiset sitten tekevät. Ideaaliminä on siis jonkinlainen hypoteettinen edustaja sopimuksen teossa. Feministinen hoivaetiikka: Liberalistisessa teoriassa velvollisuuden perustana on vapaaehtoisuus (esim. sopimusteoriat). Feministinen hoivaetiikka lähtee siitä oletuksesta, että ihmisten väliset suhteet eivät perustu vapaille sopimuksille vaan keskinäisille riippuvuus- ja vastuusuhteille. Poliittinen velvollisuus seuraa osana tosiasiallisia ihmissuhteita, mutta on neuvoteltavissa eroja mahdollistavaksi preferenssien, tarpeiden ja kykyjen muuttuessa. Demokratian paradoksit: 1. Richard Wollheim. Äänestäjä uskoo, tai tällä on hyvä syy uskoa, että peurojen metsästämisen kieltäminen on perusteltu asia ja äänestää kiellon puolesta. Enemmistö äänestää kieltoa vastaan. Äänestäjän tulee järkevänä ihmisenä ja demokratian kannattajana uskoa ristiriitaisesti: että kielto on oikeutettu (parhaiden perustelujen vuoksi) ja että se ei ole oikeutettu (koska enemmistö vastusti sitä). Tästä seuraa paradoksi. Honderich: Henkilö äänestää kiellon puolesta, koska uskoo sen olevan paras säädösvaihtoehto, mutta hyväksyy sallimisen säädöksenä, jos enemmistö sen hyväksytyllä tavalla valitsee sen. Säädös voi olla väärä, mutta henkilö hyväksyy sen, kunhan siihen on päädytty tavalla, joka takaa kansanvallan. Paradoksia ei ole, vaan erottelu sen välillä, mitä henkilö pitää parhaana säädöksenä itsessään ja sen, mitä henkilö pitää oikeutettuna säädöksenä demokraattisessa yhteiskunnassa. 2. Anthony Downs. Äänestäminen laajassa vaalipiirissä on irrationaalista hyötyjen ja haittojen laskemisen (cost-benefit -calculation) näkökulmasta samalla, kun äänestämättä jättäminen johtaa epätyydyttäviin seurauksiin. Koska äänestäjällä on vain minimaalinen vaikutus tulokseen, aivan pienetkin kustannukset hänen osaltaan peittävät äänestämisestä saatavan hyödyn. Kuitenkin äänestämättä jättäminen olisi tuhoisaa demokraattiselle yhteiskunnalle kokonaisuutena ja jokaisen yksilön kannalta. Jos suurin osa ihmisistä laskee hyötyjä ja haittoja, niin demokratia kaatuu rationaalisten vapaamatkustajien määrään. Jos taas suurin osa ei ole hyötyjä ja haittoja laskevia, niin demokratia perustuu kansalaisten irrationaalisuuteen. Demokratian puolustaminen kaikkein parhaimpana mallina vaikuttaa vaikealta. Utilitaristinen puolustus (Riker, Ordeshook): Jos ihmiset ovat hyöty-haitta -laskijoita ja he osallistuvat äänestyksiin laajamittaisesti, heidän täytyy saada hyötyä (utiliteetin nousua) äänestämisen seurauksena. Tämä voidaan ilmaista tyytyväisyytenä, joka seuraa demokratiassa elämisestä syntyvän moraalisen velvoitteen täyttämisestä. O: Ad hoc -tyyppinen puolustus. Jos me äänestämme, koska pidämme sitä velvollisuutena, se ei kuulu tavallisten päätäntälaskelmien joukkoon. Se erotetaan niistä muodollisesti. Utilitaristinen selitys paitsi epäonnistuu antamaan selityksen sille, miksi kansalaiset äänestävät, myös kuvaa väärin sitä, miten kansalaiset suhtautuvat moraalisiin velvoitteisiin ja sitä, miten he voivat rationaalisesti arvioida äänestysvalintojaan. Äänestämispäätös ei välttämättä ole ollenkaan omaa etua tavoittelevan laskelman tulos, vaan seuraus moraalisesta ymmärryksestä ja sitoutumisesta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen. Sitä, että ihmiset eivät elä tämän moraalisen ideaalin mukaan, voidaan pitää haasteena, ei paradoksina. Haasteeseen vastaaminen tapahtuu kehittämällä yhteiskunnan instituutioita siten, että ne rohkaisevat moraaliseen pohdintaan ennemmin kuin omaa etua ajavaan laskelmointiin. Omaa etuaan ajavat henkilöt luovat demokratiasta paradoksin, moraaliset ajattelijat eivät.

More Related